Niskanen, Pieni tyttö se rapulla istuu

Olen kirjoittanut ”aina”. Kun kirjoitin ensimmäisen talteen jääneen runon, en kuitenkaan osannut vielä oikeasti lukea enkä kirjoittaa. Kirjaimet kyllä tunsin. Olin 4,5-vuotias ja asuin perheeni kanssa rivitalossa. Kerroin runostani isälleni, joka tarjoutui kirjoittamaan runon paperille. Se ei minulle kelvannut, vaan minun piti saada tehdä se itse. Otin pöydäkseni keittiön pinnatuolin, tuolikseni pienen vaaleanpunaisen puujakkaran, jota yleensä käytettiin hampaiden pesussa kurkotellessamme lavuaariin. Ruutupaperille piirsin ääriviivat, mutta isä kielsi minua vielä leikkaamasta paperia. Kuiskasin runon isälle ja isä luetteli kirjaimet. Vapisevilla harakanvarpailla ruutupaperille muodostui runo. Huomasin vasta vuosia myöhemmin, että äitini oli laittanut runon talteen. Halusin tehdä tämän runokirjan tuon ensimmäisen runon muistoksi ja rakkaan isäni muistolle. Isä jaksoi aina kannustaa ja tiesin hänen rakkautensa aina olevan ääretön. Isäni menehtyi vuonna 1998, mutta ei ole päivääkään, että en häntä muistaisi rakkaudella. Tässä kirjassa on monta elämäni rakkaille ihmisille kirjoitettua runoa. Myös monta raskaan hetken runoa ja useita siltä väliltä. Toivottavasti rakkaus välittyy ihan eniten.