Finstad, Tuhmat lapset, synkkä metsä

”Vauva nukkuu, mutta minä en saa taaskaan unta. Olisi pakko nukahtaa, mutta jälleen rintaa painaa kuin joku istuisi sen päällä. Kaukaa korviini kaikuu hiljainen melodia; se taitaa olla tuutulaulu. Lähden alakertaan, ja muu perhe jää nukkumaan hiljaa. Eteisen peilissä vilahtaa jotakin. Kauhu kylmettää ruumiini. Peilinpinta alkaa välkkyä. Minun on pakko katsoa: ihmisenkaltainen hahmo tuijottaa minua tyhjin silmin. Rujo olento siellä heijaa lasta sylissään keinutuolissa. ” Tuhmat lapset, synkkä metsä on kokoelma tekstejä perhe-elämän tummemmista sävyistä. Kirjassa puhuvat äidit ja lapset, jotka kokevat erilaista arkea kuin perhelehtien kiiltokuvissa nähdään. Näissä teksteissä karjutaan kauheuksia, pelätään paholaisia, ja lapset viedään synkkään metsään. Samalla näissä teksteissä äiti tekisi mitä vain, jos voisi säilyttää lapsissaan näkemänsä valon ja viattomuuden. Tuloksena on rajoja puhkova tulkinta perhearjesta, jossa annetaan myös pimeyden ottaa oma tilansa.