Heikkinen, Taivaltamaani polkua en suosittele

Kahdeksassa runosarjassa kertoja kiertää mannerta kaupungeissa sekä metsissä. Paikkakuntia ei ole nimetty, mutta osa niistä on tunnistettavissa. Vuodenajat vaihtuvat, kun kertoja melankolisella matkallaan etsii riemua, hakeutuu patsaiden luo sekä kulkee kohti maailmanloppua. Kotimaassa nainen odottaa punaisessa yöpaidassaan. Astu sisään. Polku on auki. "Lähestyn museota kuin nouseva matalapaine. Julkisivua hallitsevat veistosten siivet. Pronssipatsas muistuttaa isääni, on isäni, parrakkaan kädessä roihuaa miekka. Sivuseikka, mutta tämä on yksisuuntainen puisto. Taivaan raja on mattoveitsellä viilletty. Pilvistä sataa soraa, joskus maitoa. Liasta syntyneet ovat hukkuneet suihkulähteeseen suojatta sateelta. Liian myöhässä riuhdon koristepelastusrengasta. Eivät he apua tarvitse, kuolleet. Aukion liput edustavat ylikansoitettuja maita, vuorovedet ja vesiputoukset ovat arkkitehtien piirustuksista unohtuneet. Idea kaupungista oli kaunis, mutta pilvenpiirtäjien varjossa taksit jonottavat ihmisiä kuin ihmiset leipää ja lautasantennit vastaanottavat tyydytyksen sijasta mainoksia."