Aho, Tarinoita luontoretkiltä

Muuttolintu Joutsen vahvasiipi aavistaa kevään tulevan, tuoksuvan, kuultavan, kirkkaan. Lintu kohoaa siivilleen, suuntaa nokkansa pohjoiseen tuulta vasten. Siivet ovat vahvat, lentää tuuleen, tai tuulesta pois. Tuulen suunta, selkeä tie, harhaanko vie merelle, siintämättömään, kauas. Meressä ei ole paikkaa laskeutua. On vain auringossa kimaltavia jäävuoria, jääkarhuja, hylkeitä, arktisia igluja eskimoiden asua. Ei kotimaata, ei kuusikon valoa, ei myös teerikukon pulppuilevaa iloa? Voiman jäätikkö vei, suojan ja siipien liidon. Eikö joutsenen hopeinen riemu helähdä soimaan? Eikö autereen kajossa, aamuvalossa kuulu kutsuva torvi koota lintujen parvi ja peilautua yhdessä sinisenä kuultavaan tunturijärveen. Kuuluu! Lintu suuntaa ottaa, kääntyy itään, lentää kuin ei olisi tapahtunut mitään. Jäävuorelle ei laskeutua saata. Jäävuoren kristallihohde on kohde, jossa ei ravintoa voimaa saada torvia soimaan. Kuuluttaa avaruuden sanomaa: - Kuule maa, joutsentorvi kajahtaa, suvi on saapunut, kukoistava, tuoksuva, helisevän kirkas. Kuuluu torven törähdys, liitolento, laskeutuminen tunturilampeen. Kotimättäällä suopursu tuoksuu.