Abreu, Pilvipeitto

On kuuma kesä Teneriffalla. Työväenluokkaisen asuinalueen taivaalla, kaukana saaren turistikohteista, velloo harmaa pilvimassa, jonka alla kaksi tyttöä haaveilee liftaamisesta uimarannalle. Kymmenenvuotias kertoja ihailee parasta ystäväänsä, rajua, pelotonta ja komentelevaa Isoraa. Vaikka Isora on lihava, oksentaa usein eikä hänellä ole äitiä, on silti selvää, että Isora määrää - esimerkiksi sen, kuka barbeista on horo ja kuka köyhä luuseri, joka saa aina turpaan tai tapetaan. Kesä mataa ja ystävykset maleksivat pitkin asuinalueensa katuja. Noitakukkien keskellä he päihtyvät Aventuran musiikista, ahmivat telenoveloita ja keksivät heräävän seksuaalisuuden huumassa hinkuttamisen ilot. Kesäpäivien seisahtuneisuus muuttuu kuitenkin vähitellen painostavaksi, kun ihailu vaihtuu alistumiseksi, halu kipeäksi pakkomielteeksi ja yhdessä hinkuttaminen katkeaa intiimiin väkivaltaan. Abreun ruumiillinen proosa näyttää pienten lasten tahmaisen todellisuuden, jossa ympäröivä maailma ja toiset ihmiset jäsentyvät ennen kaikkea suhteessa oman kehon aukkoihin ja eritteisiin, ja jossa pelko, ihailu ja väkivalta eivät aina eroa toisistaan.