Ennen kuin olimme hyönteisiä, oli pieni äitien armeija. He hiipivät synnyttämään pennun, yksi kerrallaan, johonkin maailman sopivaan kohtaan, gammayökkösten keskelle. He olivat säilöneet pentua varten kaikki maailman tulevat päivät pieniin peltisiin rasioihin ja lasipurkkeihin. Jokin alkaa ja on jatkuvasti vaarassa päättyä, kunnes jokin taas alkaa. Välttääkseen dystopian täytyy olla survivalisti Luonnon keskellä, täytyy koskea ja kajota Luontoon, luoda utopioita kuin puhkoisi reikiä aikaan. Käydä konekirjoitusakatemia, naputella pöytälaatikkoon, haudata ja hautoa, antaa versoa sen mikä syntyy. Antaa huonekasvien kapinoida. Emme me kuitenkaan voi olla käpälöimättä täällä mitään. Veera Antsalon neljäs runokokoelma käsittelee maailmanloppuja, Luontosuhdetta sekä asioiden saamista aikaan ja siitä pois. Avaruuspuvut ja planeetan hylkääminen ovat varmaan edessä, mutta on hyvä miettiä muitakin tapoja jatkaa elämää. Se ei Luontoa voisi vähempää kiinnostaa.