Hallikainen, Muistiinpuut

”meidät opetetaan ohittamaan paljon kiistämättömästi ne kuitenkin ovat siellä humisevat taustalla vesi maa puut liikehtivät hiljaa puiden varjoissa eläimet enää en pysty sulkemaan korviani niiden hiljaisuudelta” Muistiinpuut-runokokoelmassa eletään tulevaisuudessa, jossa puita ei enää ole, valaat ovat loppuneet ja kastamisen rituaali on kielletty veden vähyyden vuoksi. Ainoa jäljellä oleva, ikivanha kirja kertoo maailmasta, jonka metsissä puut tunnettiin nimeltä, vanhat vedet virtasivat ja virtahevon kaltaiset satuolennot elivät. Muistiinpuut on eräänlaista teopoetiikkaa: ekoteologista, lyyristä ja fiktiivistä Raamatun uudelleen luentaa. Se on syntynyt siitä henkilökohtaisesta ja yhteisöllisestä surusta, jonka ilmastonmuutos ja luonnon moninaisuuden katoaminen aiheuttavat. Tiina Hallikaisen (s. 1983) runoissa Raamattu on atooppinen, tulehtunut, rikki ja paikaltaan oleva pinta, jonka ihottumat synnyttävät samanaikaisen halun katsoa toisaalle ja kohti. "Hallikainen hyödyntää häkellyttävän taidokkaasti Raamatun viisauskirjallisuutta luoden teologina ja runoilijana ainutlaatuisen eheää ja koloniaalisista rakenteista purkavaa raamatuntulkintaa ja poetiikkaa, jota - käsi sydämellä - ani harva Suomessa pystyy uskottavasti luoda. Ja mikä hämmästyttävintä, dystopiasta versoo lohdullisuus, joka kuiskaa: vielä ei ole liian myöhäistä." (Helga West, Runografi) Muistiinpuut on Hallikaisen esikoisteos. Hallikainen on opiskellut teologiaa sekä yleistä kirjallisuustiedettä, luovaa kirjoittamista, suomen kieltä ja mediatutkimusta. Hän on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi.