Nykyaika alkoi kesäkuussa 1816. Tuolloin vasta kahdeksantoistavuotias Mary Shelley näki painajaisunen, jossa hämärään kammioonsa telkeytynyt tiedemies herättää elottoman ruumiin henkiin ja heti sen tehtyään kavahtaakin tämän sameaa, vetistä katsetta. Unesta kehkeytyi kauhuromaani Frankenstein, or the Modern Prometheus, jonka kulttuurillisesta merkityksestä vakuuttuakseen ei tarvitse katsoa otsikkoa pidemmälle. Kun pohdimme ilmiöitä, jotka vievät tieteen eettisille rajoilleen, kuten geenimuuntelua, keinoelämän luomista ja tekoälyn kehitystä, muistamme automaattisesti nimen, josta on tullut synonyyminen luomuksensa ja sen kohtalon kanssa. Havahdumme ajatukseen, että meistä tulee Frankensteineja ja keksinnöistämme Frankensteinin hirviöitä, jotka kääntyvät tarkoitusperiämme vastaan ja lopulta tuhoavat meidät. Frankenstein on todellinen moderni myytti: jokainen edistysaskeleemme tapahtuu saman horisontin sisällä, jonka Mary Shelley romaanillaan avasi. Aika on kypsä romaanin uudelle suomennokselle, jossa myytin takana oleva kertomus herää uudelleen henkiin kaikessa rikkaudessaan, yllättävyydessään ja kauhistuttavuudessaan. Frankenstein: Moderni Prometheus on enemmän kuin tarina tiedemiehestä, joka luo hirviön ja kokee kohtalonsa sen käsissä. Yhtä lailla se on tarina hirviöstä itsestään, tuntevasta ja ajattelevasta olennosta, joka ruumiillisen poikkeavuutensa tähden tulee suljetuksi ulos ihmisten yhteisöstä ja tästä katkeroituneena ryhtyy väkivaltaisen koston tielle. Mutta ennen kaikkea se on tarina tunteista, joilla oikeutamme tehdyt ja tekemättömät tekomme: pelosta ja vihasta, ylpeydestä ja piittaamattomuudesta, kaipuusta ja kaunasta. Vertaansa vailla olevalla tarkkanäköisyydellä ja kuvittelukyvyllä Mary Shelley piirtää muotokuvan ylpeästä, raunioitumiseen asti itseriittoisesta nykyihmisestä, jonka kohtalonusko ja sokea luottamus omiin kykyihinsä eivät ole vanhentuneet päivääkään sitten kesäkuun 1816.