Alfreds-Välimäki, Lahjalapsi on kirosana

”Minä en anna ääntäni totuudelle, enkä myöskään valheelle. Minä peittelen ja olen hiljaa, minä en paljastu”. Inkeri mietti viimeistä ajatustaan riidan jälkeen, viimeisen riidan. Hän olisi ajatellut paremmin, jos olisi tiennyt sen viimeiseksi riidaksi. Ajatellut jotakin, joka olisi nyt hyödyttänyt. Laskelmoinut paremmin. Lahjalapsi on kirosana, kertoo omasta tahdostaan lapsettoman äitipuolen, Inkerin, inhottavan tarinan ja hänen kamppailustaan itsensä kanssa. Inkeri haluaa miehensä lapsesta eroon, ja käyttää siihen hyvin sairasta psykologista peliä. Esiin nousee narsismi, uusperheen vaikeudet, Inkerin pakonomainen tarve päästä lapsesta eroon ja lapsen ehdoton rakkaus vanhempiaan ja äitipuoltaan kohtaan. Sivussa kulkee muutakin elämää sopivasti ja sovussa pääjuonen kanssa. Teksti on soljuvaa, tunteellista, raakaa, hauskaa, ja vie mennessään maailmaan, josta ei uskalleta puhua, mutta joka on monelle arkipäivää ja täyttä totta kauheuksineen.