Mirja Keskisen runot ovat kuin pieniä ilmestyksiä siitä, mikä ei huuda kovaa ihmisten välillä, ja mikä ohitettaessa ilmentää epäoikeudenmukaisuutta. Arkipäiväinen julmuus katseina, sanoina, tekoina tai tekemättä jättämisenä on sanoitettu terävästi, mutta vailla kovuutta. Toivoa, kasvua ja vastuunottoa kuvastavissa runoissa kieli on kaunista ja leikkisää. Teos on ehyt kokoelma kohtaamisista uskon, toivon ja rakkauden rajapinnoilla. Inka Rautiala ”Sitten kun omenapuu kukkii, minä soitan sinulle ja kysyn mitä kuuluu tai ehkä keskikesällä otan sinuun yhteyttä... ...viimeistään syksyllä kun kesäkiireet on ohi minä soitan”