Johansson, Kuupöllö

KUUPÖLLÖN alun runoissa, yritän kuvata ihmisen suhdetta luontoon, tai vertauksin, mielikuvin. Monesti lukija on helpompi johdatella luonnon kautta ihmisen erilaisiin onnenhetkiin, tai onnettomuudenhetkiin. Luonto on raadollinen ja kaunis, ihmisen näkökulmasta yksinkertainen. Mitä luonto kuitenkaan ei ehkä ole Miehen ja naisen riippuvuus toisistaan on monesti ihanaa, joskus liiankin raadollista, totuus on varmaan vieläkin karumpaa joskus, tämä selvinnee lukijalle jatkossa, minkä hän varmasti jo tietää. Todellisuudet muotoutuvat vanhemmiten selvimmiksi, oma tehtävä, isyys, koska itse olen ollut viikonloppuisä, olen yrittänyt kuvailla kyseistä roolia, ehkä kömpelöllä tavalla. Vähäinen ymmärrykseni politiikasta, saa vain vähäisen huomion. Kirjan lopun suru, mikä minusta ei ole surua, vaan voimaannuttava tie kohti ymmärrystä, mikä mielestäni voi vapauttaa sydämen äärimmilleen....