Sallamaa, Elvira Madiganin viimeinen köysi - ja muita mahdollisuuksia

Kari Sallamaan lyhyen kerronnan kokonaisuus, Elvira Madiganin viimeinen köysi, käsittelee venäläisittäin sanoen elämää itseään koetellen novellitaiteen mahdollisuuksia. Kun sen rajoina ovat ihmisen ja historian muodot, se ei tyydy arjen pintaan vaan menee syvemmälle lihaan, sinne mistä kaikki alkaa. Muodonmuutoksia on maailmassa kerrottu ennen Ovidiusta ja tämän Ukrainan rajan maanpakolaisen jälkeen. Jokaisen lapsuus on ihmeitä täynnä, ainakin ennen älypelejä, jotka on valmiiksi tehty. Koska vapauden hinta on kuolema, eivätkä siltä välty sotarikollisetkaan, Hangmen also die, kuten Fritz Lang sanoi, kokoelman avaavat hautajaiset ja hautausmaanäkymät. Missään ei voi niin levätä kuin kummun äärellä. Vasta sitten elämä alkaa lapsuuden syvyyksistä ja nuoruuden porteilta. Niminovelli ”Elvira Madiganin viimeinen köysi” osoittaa, miten tositapaus muuttuu taiteeksi, raskaat tapahtumat Lev Vygotskin sanoin ”kevyeksi henkäykseksi”. Tämä kokoelma liikkuu pääosin Itämeren piirissä ja sillä balto-balkanilaiselle vyöhykkeellä, joka aikanaan ulottui Tallinnasta Istanbuliin. Itämeri, yhteinen meremme hulvehtii laidalta toiselle suomalaisten, virolaisten, ruotsalaisten ja puolalaisten silmille. Lapsia syntyy, lähtee lentoon ja palaa pettyneinä takaisin. Valtiaat lupaavat heille paljon, mutta ottavat tärkeimmän, unelmien mahdollisuuden. Ja kaiken aikaa, kaikesta huolimatta vanha Silesia jyskyttää halki kuohuvan meren. Muistaen rikollisen Ukrainan sodankin Venäjä on aina ollut kohtalomme emmekä sitä unohda. Aikanaan se yhdisti meidät Alaskaan ja synnytti fennomaanisen kansakouluaatteen. Resuamalla Siperian sukukansojen keskuudessa Castrén loi Suomea yhtä paljon kuin Runeberg siisteissä sisähuoneissa. Aatteet syntyvät Euroopassa, mutta Venäjällä ne koetellaan. Myös ihmisen rajat, jotka määrittää kaikkien valtojen jahtaama Apinaihminen. Koska Venäjän ohella toinen Itämeren suurvalta Saksa on aina ollut kanssamme siskonpetissä alkaen keskiajan kansanrunojen Hannus, saaren saksalaisesta, tämä kokoelma muuntelee tuon sielukkaan runoilijoiden ja ajattelijoiden, viskaalien ja pyövelien kansan lahjoja meidän karvakorvillemme. Saksan kieli on eloisa, sen suurin filosofi Heidegger verraton, eikä hän nimennyt Hitleriä aikakautensa suurimmaksi, kuten professori Koskenniemi. Suomalaiselle tärkeintä on saada puristaa saksalaista. Kehyskertomuksen ympäröimä novellisikermä Ruusupiiri saksalaiseen tulevaisuuteen kurottavia neitoja on kokoelman keskus, niin kuin Saksa Euroopan. Vaikka kypäräpää Teutonia on kahdesti olla tuhota maanosamme ja itse tuhoutunut, sen nousu ja yhdistyminen kertoo, että toivoa on. Valtakunnankanslian raunioiden kiveyksestä nousee ruohonpiikki. Sen rinnalla Kreml on pelkkä tippukiviluola.