Bargum, Ikämiehiä

Johan Bargumin novellien tunnelma on kuin Chopinin etydeissä. Surumielinen, haikea ja luopumisten värittämä muttei kuitenkaan alistunut; mukana on myös elämänvoimaa, huumoria ja hehkuvaa lämpöä. Tarinan keskiössä on usein lapsi. Vanhemmat ovat rakastavia, he eivät ryyppää eivätkä lyö. Mutta he eroavat, muuttavat pois, hylkäävät. Kyse on naisista, äideistä jotka lähtevät. Lapsi jatkaa elämäänsä isänsä tai vuorotellen vanhempiensa kanssa. Jää muisto, joka ei häviä koskaan. Aikuisena hänet jättää nainen, joka rakkauden haivuttua löytää toisen. Elämä jatkuu, myös hän löytää uuden kumppanin, ja vaikkei löytäisi elämä jatkuu siitä huolimatta. Arki on harmaampaa mutta ei merkityksetöntä. Kirjan henkilöhahmot ovat Helsingissä asuvia suomenruotsalaisia, jotka eivät kuulu yläluokkaan mutta eivät myöskään työväenluokkaan. Isällä on usein oma, melko velkainen yritys, muttei niin huonossa jamassa, että ratkaisuna olisi itsemurha. Bargum kysyy, mitä muistamme. Muistammeko, mitä ajattelimme jossain tietyssä tilanteessa? Emme, sillä yksityiskohdat unohtuvat. ”Mutta me muistamme tuskan.”