Huhtala, Taatsin seidat - Juttuja jokivarsilta

Jarmo Huhtalan teos Taatsin seidat herättää mielenkiintoisia aatoksia. Mikä onkaan sen lajityyppi eli genre? Kansankielellä sanottuna, mihin lokeroon kirjastonhoitaja sijoittaa Taatsin seidat? Luultavasti eräkirjallisuuteen. Onko se eräkirja? Onhan siinä selkeästi eräkirjallisuuden tunnusmerkit. Ensinnäkin kirjan koko. Sehän on kuin eräkirjallisuuden klassikon, A.E.Järvisen kirja 1950-luvulta, pieni, eräkouraan mahtuva, reissussa mukana kulkeva ja yökirjaksikin sopivan kevyt. Taatsin seidat kertoo miehistä metsällä ja joilla. Eräkirjallisuushan on ollut viime vuosiin asti miesten kirjallisuutta, herttasarjoja aikuisille miehille, kuten 1990-luvulla pilkattiin - tosin aivan suotta, sillä eräkirjallisuus on tärkeää kirjallisuutta kokonaiselle väestönosalle, ja se kertoo paljon suomalaisten identiteetistä. Toki Annikki Kariniemi toi oman värinsä erägenren kerrontaan, mutta jostain syystä hänen merkitystään eräkirjailijana ei ole huomattu tai haluttu huomata. Mutta toisin kuin klassikoissa Huhtalan kirjassa ei hegumoida runsaalla saaliilla. Siinä saadaan vain yksi iso taimen ja senkin pyytämisessä turvaudutaan vanhoihin uskomuksiin. Pohditaan ensin tuota saaliskysymystä. Aleksis Kivi, J.L.Runeberg, Juhani Aho ja A.E.Järvinen edustivat vanhaa eräkirjallisuuden perinnettä. Silloin miehen piti saada runsaasti saalista, koska se oli tärkeää jokapäiväisenä leipänä. Veikko Haakana alkoi epäillä saaliin merkitystä ja toi tilalle eräelämykset. Tätä uutta modernoituvaa suuntausta Seppo Saraspää vahvisti ja toi säröä lajityyppiin yrittämällä sopeuttaa erämiestä ja pystykorvaa kerrontaloon. Nolostihan siinä kävi. Huhtalan kirjan kertoja, sellainenhan romaanissa pitää aina olla, siis kertoja saa taimenen Taatsinjärvestä vetoamalla seidan mahtiin. Tällaista myyttiperinnettä esiintyi vanhimmassa eräkirjallisuudessa. A.E.Järvinen ja Veikko Haakana puhuivat Metsän emännästä, vanhan kansan Mielikistä, jolta piti pyytää saalista. Saalista pyydettiin Mielikiltä ei Tapiolta, joka oli metsän päähaltia. Haakanan jälkeen vasta Huhtala tuo haltiaperinteen erägenreen. Jarmo Huhtalan Taatsin seidoissa on muitakin eräperinteen piirteitä: Perinteinen eräkirja näkee kaupunkin ja erämaan välillä vastakohdan. Kaupunki on kuin Vanhan testamentin Sodoma ja Gomorra - siis sairas, likainen ja ahdistava. Mutta erämaa ja eräkirjan Lappi on sen vastakohta. Erätulilla mies saa rauhoittua, kaupungin äänet lakkaavat soimasta korvissa eikä miehen tarvitse kuunnella yksitoikkoista napinaa. Eräkirjojen kaupunkilainen on tumpelo. Hän ei osaa tehdä erämaassa mitään vaan sählää ja mesoaa. Etelän hamppi ei pidä metsää pyhänä vaan kansantaloudelle tärkeänä raaka-ainevarastona. Sen sijaan oikea erämies mietiskelee erätulilla, syö huurremetsoa ja hyräilee hiljaa Timon laulua oravalle: ”Makeasti orvainen, makaa sammalhuoneessansa, sinnepä ei Hallin hammas, eikä metsämiehen ansa, ehtineet milloinkaan.” Kun näitä eräkirjallisuuden piirteitä tuo enemmän esille, huomaa, että Huhtalan teos poikkeaa monessa kohtaa perinteisestä. Toki Taatsinseidan kertoja eräilee kavereiden kanssa kairassa, mutta metsät ja joet eivät ole Huhtalalle koskemattomia, idyllisiä, kuten 1700-luvun romantiikan paimenkirjallisuudessa ja nykyajan eräkirjallisuudessa. Metsät ja joet ovat Huhtalan kertojalle teollisuuden raaka-ainetta, ja sen huomaa joka paikassa. Siinä Huhtala vie eteenpäin Haakanan, Saraspään ja ennen kaikkea Unto Ekin perinnettä. Mutta niin raju kuin Unto Ekin Hirventappopaikka ei Huhtalan Taatsin seidat ole. Unto Ek vie erämiehen henkilökuvan syvälle rappioon ja erärikollisuuteen. Samalla hän pilkkaa virkavallan kaksinaamaisuutta. Poliisi jahtasi helikopterilla kirottua salakaatajaa mutta päissään virkavallallekin kelpasi salakaadettu hirvenpaisti. Hirventappopaikka on surullisen raaka kuvaus mökinmiehen sortumisesta jälleenrakennuskauden Sallassa. Jarmo Huhtalan kertoja on keskiluokkainen, korkeasti koulutettu virkamies, jolla on vanhan kansan huoli erämaista ja eräällä tavalla kaksinkertainen virkamies. Vanhan aikaan virka tarkoitti ansapolkua ja erällä käyntiä, virkamies oli sanatarkasti eränkävijä. Huhtalan kertoja on valtion virkamies, joka tutkii Lapin jokien ja vaelluskalojen alennustilaa. Kertoja ei peittele mielipiteitään, mikä vie Huhtalan kirjaa pois eräperinteen idyllistä, jossa politiikka ja yhteiskunta jäävät maalikyliin, kun erämies lähtee koiransa kanssa metsälle. Perinteinen eräkirjallisuus on naivin epäyhteiskunnallista. Eräkirjan erämies haaveilee romanttisesti huurremetsoista, koskemattomista kiveliöistä ja aarnimertsistä. Kriittisenä eräkirjana Huhtalan Taatsin seidat on myös matkakirja vanhan Lapin erämaihin, ja kirja muistuttaa koko ajan, mitä olemme menettäneet. Taatsin seidat on myös löytöretkikirja, jollakin tapaa sukua Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailuille, A.E.Inglmanin Rimpisuoin usvapatsaalle. Mielestäni nykyajan eräkirjallisuuden pitää havahtua Ruususen unesta näkemään, kuinka jokiyhtiön kauhakuormaaja ruhjoo ikivanhaa jokiuomaa ja metsäyhtiön moto silppuaa satoja vuosia varttuneita ikiperäjiä. Ystäväni Timo Sipola, Ylen toimittaja ja innokas metsämies, hymyli minulle, kun kerroin tämän mietteeni hänelle. Tapsa sinä et sitä voi ymmärtää. Sinä olet eräkirjanoppinut, et eränkävijä. Kuka eräkirjojen lukija haluaa havahtua ja herätä todellisuuteen? Eikö sinne metsälle mennä juuri unohtamaan tämä paha ja kova maailma, josta unelmat ovat kuolleet. Jos eräkirjallisuus alkaa pohtia metsien ja erävesien tuhoa, se on samaa kuin tarjoaisi vieraalle suolatonta ruokaa ja terästäisi makua turkinpippurilla. Siinäpä kirjaililevalle virkamiehelle, Jarmo Huhtalalle eräeväitä seuraavaan teokseen. Toimittaja Tapani Niemi