Sallamaa, Tehty teko on ammuttu nuoli - Saamelainen runoepiikka

Tutkimus käsittelee varhaista saamelaista runoepiikka 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Keskeisenä tavoitteena on osoittaa kirjallisten runoilijoiden, kansanrunojen ja muun perinteen sisältämien myyttis-historiallisten elementtien merkitys saamelaisen identiteetin rakentamisessa historian eri vaiheissa runsaan sadan vuoden aikana 1820-30-luvulta 1930-luvulle. Koko historiallisessa ulottuvuudessaan ja maantieteellisessä laajuudessaan saamelainen kertomarunous osoittaa tämän runotaidon ja perinnemuodon suuria mahdollisuuksia prosessoida todellisuutta, menneisyyttä ja kulloistakin nykyhetkeä. Runoepiikka käsittelee aikojen myyttisiä alkuja, laajan maan asutushistoriaa, siitojen sisäisiä ja ulkopoliittisia suhteita. Se on kansan tärkeimpiä sisäisen kontrollin ja kiinnostavien tarinoiden kertomisen keino. Sen merkitys saamelaisen nykykulttuurin tienraivaajana ja innovaation lähteenä on jatkuvasti elävä. Se on osaltaan rakentanut sitä perustaa, jolta nykysaamelainen identiteetti ja semiotiikka nousee. Anders Fjellnerin tuotanto on tärkein yksittäinen saamelaisen kertomarunouden kokonaisuus. Hänen runoilijan tekonsa on saamelaiskirjallisuudessa vertaansa vailla. Fjellner puolusti kansansa omaperäistä kulttuurikosmosta, joka kesti vähättelyn ja pakanalliseksi leimaamisen. Hän on osoittanut tien myöhemmille laajan mitan saamelaisrunoilijoille, kuten Hans Aslak Guttormille ja Nils-Aslak Valkeapäälle. Monet saamelaistutkijat ja -aktivistit haluavat kulttuuripoliittisista syistä nähdä Fjellnerin tuotannon hänen muistiin merkitsemänään kansanrunoutena. Mutta nykyään ei ole syytä väittää hänen runojensa olevan kansanperinnettä. Ne eivät ole kansanrunoja, vaan saamelaista klassista taiderunoutta, hänen itsensä mytologian ja kansanperinteen pohjalta sommittelemia eeppisiä runoja, joissa on harkittuja kirjallisia ratkaisuja. Fjellnerin runouden kontekstina ovat kansanperinne ja arkeodoksia, saamelainen mytologia koko laajuudessaan, toisaalta Uppsalan yliopiston antamat opit, antiikin klassinen traditio ja ruotsalainen romantiikka. Myös Kalevalan merkitys Fjellnerille on ilmeinen. Näyttää siltä, että hänen tavoitteenaan oli rakentaa saamelaiseepos. Monet tekijät, kuten tradition ja sosiaalisen tilauksen puute hajanaisen ja laajalle levinneen pienen kansan keskuudessa, virkavelvollisuudet ja julkaisukanavankin puute, lopulta täyteen sokeuteen johtanut silmäsairaus aiheuttivat sen, että Fjellner ei koskaan saanut eepostaan valmiiksi. 1930-luvulla, Hans Aslak Guttormin kirjoittaessa eeppisen runoelmansa Čierru jietna meahcis saamen kielen uhanalaisesta asemasta elettiin saamelaisen kansallisuusliikkeen hiljaista kautta vuosisadan alun nousun jälkeen, jolloin saamelaiset pyrkivät enemmistökansojen mallin mukaan saamelaiseen patriotistiseen nousuun. Tämän nousukauden jälkeen seurasi 1920-30-luvulla pysähdys. Tällöin merkittävin kansallinen vähemmistö, saamelaiset, joutui tiukkaan kontrolliin ajanmukaisten rotubiologisten ja oikeistopopulististen oppien mukaan, erityisesti Ruotsissa, jossa rotubiologia ja -hygienia oli valtiollisesti tuettu ideologia ja oppisuuntaus. Näissä oloissa ”lappalaisten” kansallinen liikehdintä olisi tulkittu separatismiksi. Guttormin 1930-luvun alkupuolella kirjoittama runoelma kuuluu tähän saamelaisliikkeen talviunivaiheeseen. Se että laaja teksti jäi tekijänsä arkistoon yli neljäksikymmeneksi vuodeksi, osoittaa kuinka sensitiivinen asia vähäinenkin saamelaiskansallinen nostatus tuona aikakautena olisi ollut. Saamelaisten haavoittuvaa tilannetta Guttorm ilmaisi runoepiikan kautta. Lähes tuhatsäkeisen teoksen teemana on uhanalainen äidinkieli saamelaisuuden syvimmän alennuksen oloissa sotienvälisessä Suomessa. Kaiken kaikkiaan saamelaisilla on kolme merkittävää kirjallista eepikkoa: paitsi eteläsaamelaista Anders Fjellneriä ja pohjoissaamelaista Hans Aslak Guttormia inarinsaamelainen Mikko Aikio, joka ensin mainittuja vielä selkeämmin seisoo kansanrunouden ja kirjakulttuurin rajalla. Myös monet Jacob Fellmanin tallentamat muinaisjoiut ovat intensiivistä runoutta. Saamelaiset ovat tuottaneet kertovassa runoudessaan enemmän ja korkeatasoisempaa tulosta kuin moni suurempi kansa. Ja vaikka Saame kansakuntana on nuori, sen parhaat kirjoittajat ovat tuottaneet ihmiskunnan kulttuurivarantoihin korvaamattomia aarteita. FT, dosentti Kari Sallamaa on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritusprofessori.