Riikonen, Työ ja elinvoima - eli miksi harrastukset, leikki ja taide ovat siirtymässä työn ja työhyvinvointiajattelun ytimeen?

Työ ja elinvoima-kirja on Työsuojelurahaston tukeman tutkimushankkeen lopputuote. Kirjan keskeisenä sisältönä on elinvoima-ajattelun ja -käsitteistön liittäminen työelämän kehitystä ja työhyvinvointia koskeviin malleihin. Kyse on samalla myös valtavirtaisten työhyvinvointiteorioiden kritiikistä. Teksti on monessa suhteessa jatkoa vuonna 2002 ilmestyneelle Hullun työn tauti -kirjalle (Riikonen ym. 2002). Edeltävän kirjan teemat otetaan kuitenkin aivan uudenlaiseen käsittelyyn, ja mukana on myös paljon uusia aineksia. Oleellista on tällä kertaa työn ja ei-työn välisen rajan hämärtymiseen liittyvien haasteiden ja mahdollisuuksien tarkastelu (työ)hyvinvointiajattelun kannalta. Valtavirtainen työhyvinvointiajattelu tuntuu nykyisen työelämän oloissa usein pikemminkin vaikeuttavan kuin helpottavan työhyvinvoinnin edistämistä ja työelämän kehittämistä. Eli kuten totesimme Hullun työn tauti-kirjassa: "Kun työhyvinvoinnin ongelmia katsotaan liian tiukasti erillistieteiden ja hallinnonalojen mukaisesti, katoaa helposti jotain oleellista: tarve ja mahdollisuus pohtia hyvinvoinnin ja ihmisten esineellistämisen välistä tiivistä yhteyttä. Juuri esineellistäminen sekä kokemuksellisuuden ja ruumiillisuuden vierastaminen on (...) tunnusomaista vallan, asiantuntijuuden ja talouden logiikoille. Hyvinvointi ja ihmisten näkeminen vain abstraktiona, kohteina tai välineinä sopivat kuitenkin erittäin huonosti yhteen". Tämä ajattelutapa pätee myös käsillä olevan kirjan kohdalla. Työelämäkeskustelua hallitsevien ryhmien ajattelua määrittää entistäkin suuremmassa mitassa produktivismi, suunnittelu-, tuotanto- ja hallintausko. Maailma on tämän uskon edustajille jättiläismäinen koneisto. Työelämä ja työhyvinvointi näyttäytyvät vain tämän globaalin, kilpailua ja tehokkuutta vaativan (ja ihailevan) koneen osajärjestelminä. Tilanne erityisen haasteellinen silloin kun produktivistinen koneisto pyrkii hyvinvoinnin, osallisuuden ja työhyvinvoinnin kaltaisten asioiden parantamiseen. Ongelmana on, ettei tällaisia palveluja voi tuottaa vain tuotannollisen järjestelmän kohteille. Niiden tuottaminen edellyttää subjektiutta ja osapuolten hyvää vuorovaikutusta. Tällainen vaatimus kriisiyttää puhtaasti välineellisyyteen ja esineellistämiseen perustuvan hallinnollisen ja tuotannollisen palvelujärjestelmän. Järjestelmä kykenee käsittelemään subjektiuden, vapauden ja hyvän kanssakäymisen kaltaisia asioita vain puheen, suunnitelmien ja selvitysten tasolla. Esineellistämiseen liittyvä kriisi on selvästi pahenemassa, mutta se on ohitettu tai sulkeistettu julkisessa keskustelussa. Terveyttä ja hyvinvointia koskevassa päivittäisessä politikoinnissa ja mediaväittelyssä puhutaan itse asiassa nykyisin melkein kaikesta muusta kuin tästä aiheesta - eli asian ytimestä. Kirjassa päädytään johtopäätökseen, että (työ)hyvinvoinnin edistämisen tärkeän esteen muodostaa produktivistiseen arvomaailmaan kytkeytyvän teknis-lääketieteellisen logiikan ja toimintamallin yliarvostus. Kyse on erityisesti järjen ja ajattelun ylikorostamisesta, hyperrationaalisuudesta. Ihmisten kokemukset, unelmat ja ahdistukset siirtyvät tällaisessa asenneilmastossa helposti non sense -osastoon. Esitän tekstissä monia perusteluja sille, miksi (työ)hyvinvointi tulisi uuden työelämän oloissa nähdä aiempaa monipuolisemmin. Tärkeimmät perustelut liittyvät työhyvinvoinnin haasteisiin postfordistisessa maailmassa, sekä siihen että innovatiivisten palvelujen ja tuotteiden kehittäminen on mahdotonta ilman elinvoiman, innostumisen ja inspiraation kaltaisia ilmiöitä. Yritän osoittaa, että nimenomaan esineellistämisen ylittäminen tai suhteellistaminen on tärkeä elinvoiman ja sen sukuisten kokemusten taustatekijä. Nämä näkemykset johdattavat ajatukset moniin työn, työelämän ja työhyvinvoinnin tutkimuksen toistaiseksi hyljeksimiin asioihin, kuten leikkiin, harrastamiseen ja yhteisöllisen sulautumisen kautta syntyvään energisaatioon ja inspiroitumiseen.