Marjomaa, Naamiot putoavat - romaani

Itäisellä taivaalla kelluu kelmeän laiha kuun sirppi. Enää vain vähän metsärajan yläpuolella. Se on katsellut kaiken yönäyttämöllään tapahtuneen ja on nyt poistumassa päivälevolleen. Takaluhdan tienvarteen pysähtyy nuuhkimaan yksinäinen kettu. Varmistuttuaan sitten turvallisesta etenemisestä livahtaa yli tien ja jatkaa matkaansa kotiluolaan. Se on taas kerran ateriansa hankkinut ja myös syönyt. Yksi riekon lumikieppi vähemmän suuressa maisemassa. Kevättalvisen aamuauringon ensimmäiset säteet alkavat tunnustellen valaista maisemaa. Kurkistavat tuvan ainoasta ehyestä ikkunasta sisälle ja katselevat nukkuvaa kodinturvajoukkoa. Tuiskutuuli katsoo riehuneensa kyllikseen ja asettuu makuulle metsän lattialle. Pakkanen jää liikkumattomaksi jähmettyneenä yksin hereille korpeen, jonka kinostuneille lumille kärpät ja oravat alkavat aamun tullen piirrellä uusia kuvioitaan. Yksinäinen mökki kyyhöttää kinosten keskellä metsässä kuin tuulen pieksämä tumma möhkäle, jonka katolta vankka savupatsas kohoaa tikkusuorana korkealle pakkastaivaalle. Jossakin kylällä haukkuu alkamassa olevan päivän ensimmäinen rakki