Nainen puhuu puolisolleen, puoliso puhuu naiselle, lapsi puhuu ja he puhuvat lapselle. Ihmiset ovat riippuvaisia ja riippuvat toisissaan, mutta liikkuvat myös yksin, irrallisina, ja hahmottavan kielen ja puheen kautta niin itseään kuin toista. Liukuminen tekijästä kohteeksi, haluajasta antajaksi ja hoitajaksi vaihtuu, muuttuu ja palaa. Runoissa näkyy koskettaminen ja toiselle aukeaminen, unen ja toiston kuviot, tahtomattaan tallominen. Ja vaikka putoaminen ei johdu toisesta, voi toiseen silti pudota. Miira Luhtavaaran toinen runokokoelma tutkii intiimejä ihmissuhteita: vanhemmuutta, parisuhdetta, aistillisuutta ja lapsen havaintoja. Se etsii kieltä ja ilmaisua, joka on vapaa näitä ikuisia aiheita ympäröivästä puheentavasta. Mihin kieli takertuu, mitä se väistää tai hylkii? Millainen olemus on halulla, tai halun jälkeisellä tilalla? Tottumus on vahvaa, mutta silti ”mikään ei pysy huulilla. // Silti et lopeta turhaan.”