Aika ei ole täällä eikä tuolla, sillä ei ole ääntä tai tuoksua, eikä hahmoa, jonka tunnet. Aika ei ole kello ranteessa, seinällä, kännykässä, ei edes korkeimmassa kirkon tornissa. Siellä ajasta kertovat vaskikellot. Niitä soitetaan, kun aika päättyy ja alkaa ikuisuus, tai ei mitään. Oikea aika alkaa, kun lapsi syntyy. Silloin pitää satakielten laulaa äideille, jotka synnyttävät, isille, isovanhemmille ja kummeille, jotka ylpeinä janoavat, ja antavat aikaa elämälle. Sitä on oikea aika. Kuin kerrottu ruusu ja sen tuhat herkkää terälehteä. ”Kokoelmani runot syntyivät halustani pysäyttää aika. Se oli utopistinen ajatus, mutta mystinen ja merkittävä kokemus minulle, koska en pidä siitä, että ajalla arvotetaan elämää. Laskemme päiviä, vertaamme ja ajattelemme, että nopeus on valttia. Lapsellekin sanotaan usein: Kello käy! Arjen velvoitteet pitävät otteessaan ja saavat meidät odottamaan kuumeisesti viikonloppua, lomaa tai eläkepäiviä, jotka kuitenkin saattavat tuottaa pettymyksen, koska kannamme kellokorttia päämme sisällä. Runoissani ihmisen aika ei ole jana, joka on alkanut tiettynä päivänä ja päättyy tuntemattomassa tulevaisuudessa. Ihmisen aika on hetkiä aikajanan ympärillä. Edellisessä kokoelmassani Peilistä katsoo varis pohdin ikääntymistä. Nyt pysähdyn ja katson kaikkialle ympärilleni. Näin löytyvät hetket, jotka saavat lisävärinsä myös lukijan omalta muistikortilta. Hetki voi olla työmatkalla kohdatun perhosen nostama lapsuudenmuisto tai selittämätön ilon pulpahdus espanjalaisella torilla. Tätä ovat kokoelman runot; toden ja epätoden leikkiä aisteilla.” Tom Kalima