Nordberg, Maatalouden ympäristövastuu

Tässä ympäristöoikeudellisessa tutkimuksessa käsitellään maatalouden harjoittamiseen liittyvää vastuuta ympäristöstä erityisesti peltoviljelyn osalta. Vastuuta käsitellään laaja-alaisesti. Tarkastelun kohteena ovat maatalouden ympäristöoikeudellisen ohjauksen tavoitteet ja keinot sekä niiden toteuttamiseksi annetut säädökset, näissä ilmenevät ja niitä sovellettaessa käytettävät ympäristöoikeudelliset, lähinnä EY:n perustamissopimuksen 174 artiklan, periaatteet ja yleiset oikeusperiaatteet. Maatalousoikeuden ja maatalouspoliittisen lainsäädännön yhtymäkohdat ympäristöoikeuteen ovat tarkastelun keskiössä. Ympäristötavoitteita ja -periaatteita tarkastellaan sekä ympäristöoikeuden yleisten oppien näkökulmasta että maataloudellista ympäristönsuojelua koskevien eri säännösten soveltamisen yhteydessä. Jälkimmäisiin kuuluvat varsinkin ympäristönsuojelulain vesien ja maaperän suojelua, ympäristölupia sekä pilaantuneen ympäristön puhdistamista koskevat säännökset sekä sanotun lain nojalla annetut asetustasoiset säännökset, kuten mm. vesien suojelemista nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta koskeva ns. nitraattiasetus. Tutkimuksessa tarkastellaan viljelijöiden vapaaehtoisiin sitoumuksiin ja sopimuksiin perustuvien ympäristötukien käyttöä. Lisäksi selvitellään ympäristövaikutusten arviointimenettelyyn, kunnan ympäristönsuojelumääräyksiin, ympäristövahinkojen korvaamiseen ja ympäristörikoksiin liittyviä säännöksiä sekä tulevien alueittaisten vesienhoitosuunnitelmien ja tavoiteohjelmien merkitystä. Tarkastelussa on myös mukana GMO- ja tavanomaisten viljelykasvien keskinäiseen rinnakkaiseloon liittyvät ongelmat vielä valmisteilla olevassa lainsäädännössä. Tutkimuksen loppuosassa esitetään de lege ferenda -kehittämisehdotuksia. Nämä lähinnä oikeuspoliittiset ehdotukset painottuvat nitraattiasetuksen tiukentamiseen, täydentämiseen fosforilannoitusta koskevilla säännöksillä ja parempaan alueelliseen kohdentamiseen sekä ympäristölupajärjestelmän kehittämiseen, ympäristötukien tehokkaampaan suuntaamiseen ja käyttämiseen pitkällä tähtäimellä lähinnä siirryttäessä tiukempaan pakolliseen sääntelyyn samoin kuin eräiden uusien ohjauskeinojen luomiseen. Väitös Helsingin yliopistossa 27. helmikuuta 2009.