Mäenpää, Kukurtaja

Aurinko on jo korkealla, kun Kokko saapuu levennykseen, lienee pienenpuoleinen järvi, josta vesi jatkuu jokena eteenpäin. Kokko katselee ympärilleen ja on tyytyväinen näkemäänsä. Seutu on alavaa ja tasaista, metsikköä ja välillä puutonta, runsasheinäistä maata. Hetken tökkäiltyään ruuhta hän huomaa, että vesi laajenee jälleen isommaksi järveksi kuin äskeinen. Vesirajasta oikealla, hieman korkeammalla paikalla, nousee savujuova kohti sinivalkoisia pilvilauttoja. Kokko antaa ruuhen lipua itsekseen lähemmäksi savua. Samalla hän näkee järven selällä kelluvia pitkäkaulaisia, valkoisia lintuja. Ne koukkaavat välillä päänsä veden alle ja nousevat sieltä pyristelevä kala suussa. Järvessä on siis runsaasti vedenviljaa. Kokko on hengästynyt näkemästään. Hänellä on tunne, että nyt hän on löytänyt paikan, mihin voisi jäädä, ainakin joksikin ajaksi. Mutta mistä savu tulee, siitä on otettava selvää. Kokko rantautuu ja vetää kulkuvälineensä korkeammalle, ettei se lähde veden mukana ajelehtimaan. Kokko näkee majan, jonka edustalla on savua nostattava tuli. Majan oviaukolla seisoo nuori nainen, siis elävä ihminen. Nainen on Kokon mielestä kaunis, kuin korkeuksissa asuvat enkelit, henkiolennot, joista äiti kertoili hänelle iltaisin taljojen alla unta odotellessa. Kokko astelee lähemmäksi ja ojentaa kätensä.

- Kukurtaja, sanoo nainen ja antaa oman kätensä