Tämä teos puolustaa naurun poljettuja oikeuksia! Juhlissa ja pidoissa elämä on lomalla ja hengittää vapaasti naurun raikasta ilmaa saadakseen happea ja voidakseen uudistua. Virallinen arkielämä erottaa ihmiset toisistaan säätyjen, luokkien, varallisuuden, virka-asemien, perheen ja iän raja-aidoilla. Hämyisten kapakoiden ohella markkinat ja torit ovat uusien sanojen hautomoita, joissa uudet sanat ja ideat itävät uudistaen ja raikastaen kulttuuria. Alakouluille tarkoitetussa ”Maamme kirjassa” Sakari Topelius jätti kansanomaisen karnevalistisen maailmankuvan ja naurun teoksensa ulkopuolelle. Kyseessä oli pikemminkin Suomi-yhtiön työmääräys rahvaalle kuin pääsylippu huvipuistoon. Jos runebergiläis-topeliaanisen linjan sijasta olisi valittu Kalevalan sankarien ja Aleksis Kiven viitoittamaan kansan naurukulttuuriin perustuva kansakunnan rakentamislinja, esitettäisiinkö tangotkin duurihumppana? Joutuisivatko terapeutit ja psykologit asiakkaiden puutteessa tutkailemaan vain omia sielunliikkeitään? Silti on kirjailijoita, jotka ovat ottaneet asiakseen puolustaa naurun oikeuksia. Aapelin, Pentti Haanpään ja Erno Paasilinnan teoksissa suomenhevonen voi antautua konnankoukkuja sisältävän vakavuuden iloisen lajin, naurun vietäväksi. Kun suomenhevonen sen tekee, sen hän tekeekin hilpein, mutta hartain mielin. Juha Drufva (s.1955) on toimittajatyönsä ohessa julkaissut 35 vuoden ajan filosofisia artikkeleita useissa päivä- ja aikakauslehdissä. Aiemmin häneltä on ilmestynyt teokset ”Unohdettuja ajatuksia etsimässä” (Eurooppalaisen filosofian seura 2005) sekä ”Köyhät ansassa” (Into 2013) Drufva on julkaissut Ottopojat -orkesterinsa kanssa miesasialaulu-kokoelmat ”Vaimoni vaatii minulta liikaa,” ”Sait parhaan mahdollisen miehen” sekä ”Etevän miehen melankolia.”