Akola, Syksyn keltaiset lehdet

Teos on jatkoa vuonna 2017 ilmestyneeseen romaaniin Vienan Kuohut. Kirjan kertomus alkaa siitä, kun Vikke painiskelee omien demoneidensa kanssa. Hän on juuri palannut kohtalokkaalta retkeltään maailmansodan mullistamasta Vienasta. Normaali arki olisi edessä, mutta pelko ja itsesyytökset ahdistavat. Vanha vainooja ei jätä rauhaan. Kirjan päähenkilö, sadan vuoden kynnyksellä oleva Vikke, yrittää jäsennellä oman elämänsä tapahtumia sinikantisiin vihkoihin ja ajautuu jälkiviisaana selittelemään tekemisiään. Miltä tuntuu, kun koko perhe ja omaisuus ovat yhdessä hevoskärryssä ja mies ohjataan saraa ja sammalta puskevan jängän laitaan ja sanotaan, että elä siinä? Suomen itsenäisyyden ajan tapahtumat taustanaan kertomus etenee kohti vuosisadan päättymistä. ”Viisas on sellainen mies, joka ei kahta kertaa samaan kuoppaan lankea. Se haistaa kaukaa vaaranpaikat ja vaeltaa ennestään hyviksi todettuja ja täsmällisesti viitoitettuja teitä. Minä olen sen sijaan kompastunut entisiin koloihini aina uudestaan ja uudestaan. Niin minä silläkin kertaa huitaisin menemään kaiken varovaisuuteni, epäilyni ja vannomiset. Eikä se ansa, johon pääni pistin, lauetessaan kuristanut ainoastaan omaan kaulaani, vaan kuristi myös kaikkien rakkaittenikin kurkkuja. Mutta turha sitä on täältä haudan partaalta enää katua, sillä jokainen elämämme hetki on tienhaara ja harkintakivi, johon pitäisi istahtaa miettimään. Elämä on jatkuvia, toinen toistaan seuraavien tilinpäätösten sarjoja. Koko ajan pitää miettiä, onko tarpeeksi hyvä ihmiseksi, onko tarpeeksi hyvä kaikkein lähimmilleen. Koskaan siihen ei saa myöntävää vastausta, vaan aina jää kolkutus rintaan. Lukkolaatikon avain löytyy kristallisesta kukkavaasista Eilan kasvokuvan alta. Laatikon peränurkasta, talon asiakirjojen takaa, käteeni osuu pieni peltirasia. Se on pahoin vääntynyt ja painunut osittain littiin. Tulipalon kuumuus on polttanut kuviot sen pinnalta mustalle karrelle. Sormeni ovat jo vääntyneet koppuroiksi, mutta saan rasian kannen auki. Siellä se on edelleen, valkoiseen paperiin käärittynä, Eilan ja minun onnenlantti. Yhä sen pinnasta erottuu keisari Nikolai II:n merkki ja kruunun kuva. Toisella puolen on suuri viitonen ja sana PENNIÄ. Reunasta erottuu vielä hyvin vuosiluku 1915. Se on seitsemäntoista vuotta minua nuorempi. Monet vaiheet se on ehtinyt matkassani kokea, minun vuosisatani.”