Heikkilä, Taruissa on totta - Suomalaisen perimätiedon ylenkatsottu historiallinen arvo

Tieteellinen kiinnostus ylisukupolvista suullista perimätietoa kohtaan on 2000-luvulla ollut kansainvälisesti selvässä nousussa. Suunnannäyttäjinä perimätiedon uudenlaisessa hyödyntämisessä ovat monessa tapauksessa toimineet luonnontieteilijät ja monitieteiset tutkimusryhmät, kuten australialaisessa yliopistossa maantieteen professorina toimiva Patrick D. Nunn tutkijakollegoineen. Australiassa ja muualla Oseaniassa on voitu osoittaa, että alkuperäisasukkaiden rikas kertomusperinne on säilyttänyt erilaisista luonnonmullistuksista todenperäistä tietoa jopa vuosituhansia. Myös muualla maailmassa suullisen perimätiedon on lukuisissa tapauksissa voitu osoittaa säilyttäneen paikkansa pitävää tietoa menneisyyden tapahtumista vähintään satojen vuosien ajan. Avainasemassa perimätietoa hyödyntävien vakavasti otettavien tutkijoiden työssä on monitieteinen lähestymistapa. Sitä edustaa myös tämä teos. Myös monen pitkään pelkkänä myyttinä tai sepitteenä historiantutkimuksessa pidetyn tarinan taustalta on viime vuosikymmeninä pystytty osoittamaan ainakin jonkinlainen todellisuuspohja. Joskus perimätiedon voidaan muiden todisteiden perusteella vahvistaa olleen kokonaan tai suureksi osaksi totta. Joskus taas muutoin sadunomaisten kertomustenkin mukana on läpi aikakausien voinut kulkeutua ainakin jokin tiedonjyvä, joka löydetyksi tultuaan on arvokkaalla tavalla auttanut suuntaamaan tieteellistä tutkimusta. Jopa uskomattomissakin taruissa voi siis olla jotakin totta. Kun tieteentekijät ovat ottaneet vanhojen kertomusten sisältämän kielellisen informaation mahdollisen historiatieteellisen arvon vakavasti, tuloksena on usein ollut merkittäviä arkeologisia löytöjä. Kansan suussa elänyt perimätieto voi kertoa totuudenmukaisesti niin ikivanhasta taistelupaikasta kuin myrskyn upottamasta kaupungista. Myös Suomessa on löydetty esimerkiksi ikivanhoja kirkkomaita juuri sieltä, missä perimätiedon mukaan oli aikoinaan ollut kirkko. Perimätiedon voidaan Suomessakin todeta kertoneen oikeansuuntaisesti esimerkiksi asutushistorian monista yksityiskohdista ja erilaisten ihmisryhmien rinnakkaiselosta ja vuorovaikutuksesta. On myös esimerkkejä, joissa perimätiedon tallentama kuvaus hyvin kaukaisenkin menneisyyden tapahtumasta on pääpiirteissään osoittautunut yhteensopivaksi kaikkien tunnettujen tosiseikkojen kanssa eikä vaihtoehtoisten, perimätiedon torjuvien selitysvaihtoehtojen tueksi ole pystytty esittämään tieteellisesti vakuuttavia perusteluita. Kansainvälisesti katsoen Suomessa ollaan siinä suhteessa vanhanaikaisia, että täkäläisessä menneisyydentutkimuksessa suhtaudutaan perimätiedon historialliseen arvoon yleensä varsin välinpitämättömästi ja jopa väheksyvästi. Kuitenkin juuri täällä Suomessa, missä kirjallinen kulttuuri on nuorta ja kaukaisempi menneisyytemme on usein kirjallisten alkuperäislähteiden puuttumisen tai niukkuuden vuoksi hämärän peitossa, kannattaisi tutkimuksessa hyödyntää myös esimerkiksi kansanrunousperinteen sisältämät vähäisetkin vihjeet. Niihin tulisi suhtautua paitsi tarvittavalla tieteellisellä kriittisyydellä myös tieteellisellä uteliaisuudella ja perinpohjaisuudella. Dosentti Mikko K. Heikkilä on suomalaisessa 2000-luvun historiantutkimuksessa ollut yksi perimätiedon hyödyntämisen edelläkävijöistä. Tässä vertaisarvioidussa monitieteisessä teoksessa Heikkilä osoittaa kymmenien suomalaisten esimerkkitapausten kautta, ettei suullisen perimätiedon sisältämiä vihjeitä ja tiedonsirpaleita ole syytä ennalta ylenkatsoa. Pääosa Heikkilän kirjasta koostuu konkreettisista tapaustutkimuksista, mutta läpi kirjan kulkee myös vahva metodologinen pohjavire. Jotkin Heikkilän tutkimat tapaukset jäävät todenperäisyytensä osalta edelleen avoimiksi, mutta niidenkin kohdalla Heikkilä osoittaa Suomessakin päteväksi sen kansainvälisessä tutkimuksessa laajasti todennetun asian, että kielellinen informaatio saattoi esimodernina aikana helposti säilyä sukupolvelta toiselle siirtyen ainakin satojen vuosien ajan. Monen viimeaikaisessa suomalaisessa tutkimuksessa sepitteelliseksi arvioidun tarinan kohdalla Heikkilän johtopäätös on perustellusti päinvastainen: kaikkein uusimman, monitieteisen tieteellisen tiedon valossa tarinat näyttävät todenperäisiltä. Kirjan laajimmat tapaustutkimukset koskevat pirkkalaispäällikkö Matti Kurjen historiallisuutta ja pirkkalaisten alkuperän arvoitusta sekä tuomari Klaus Kurjen edesottamuksia Laukon kartanossa - tekikö hän siellä 1400-luvun lopulla jotakin sellaista, mistä Elinan surma -niminen runoelma kertoo?