Fieandt, Yhdeksän

Näen voikukan, kuvittelen voikukkaniityn, keltaisen, harmaan. Auringonkilo sokaisee lammella, muistan meren ulapan, kiiltävän, mustan. Kun katsoo tähteä, ymmärtää kuinka yksin astronautti kävelee avaruudessa. Jos elämään sattuu suuri suru, kipu, ei kohta muista, miten oli ilman sitä paitsi, ja kun riemu koittaa, on riemu, ei muuta. Nämä kirjoitukset ovat ajan tuikahduksia, sen heltymiä eläjässä vallattomasti, säännöittä ja ilman suurta suunnitelmaa. Niitä ei ole tarkoitettu hieiksi mikroskoopille vaan sille, joka ne saa. Niille ei ole määritelmää. Siksi kutsun niitä kirjeiksi. Sillä kirje on kaikista nimetyistä teksteistä vanhimpia ja muodoltaan vapain.