Heikkinen, Kuin elämä olisi unta

Kuin elämä olisi unta Kun Anna ja Vihtori syntyivät, Suomessa elettiin sota-aikaa. Isät olivat rintamalla, äidit hoitivat kotia tai pakenivat lasten ja eläinten kanssa evakkoon. Jatkosodan päätyttyä ihmiset alkoivat totutella taas normaaliin elämään. Myös lasten piti osallistua työn tekoon. Jos joku unohtui haaveilemaan, eikä hoksannut heti totella, sai risua ja tukkapöllyä ja uhkauksen: Jumala ei laiskoja ruoki! 1960-luvulla Tyttö ja Poika tapaavat helluntaina tansseissa. Tyttö sanoo eläneensä edellisessä elämässä Ranskassa. Poika laulaa: <<Muistathan Barbara, kuinka satoi Bréstissä, päivällä, ja hymyilit, säteilit kiilsit, kimmelsit-->>, ja kutsuu Tyttöä Barbaraksi. Poika sanoo haluavansa oppia maalaamaan kuin Vincent van Gogh ja Tyttö kutsuu häntä Vincentiksi. Kiihkeästi he odottavat tulevaa ja samalla pelkäävät sitä. 2020-luvulla he tapaavat unessa Annana ja Vihtorina ja miettivät, mikä nykyihmisen tekee onnelliseksi. <<Kai rakkaus, niin kuin ennenkin.>> <<Mutta kun kaikki kulkee vain luurit korvilla ja tuijottavat kännykkää!>> <<Ehkä he harjoittelevat tulevaa varten. Mannerjäiden sulaessa vedenpinta nousee ja eristää ihmiset yksinäisille luodoille, ja yhteydet toimivat vain kännykän välityksellä KUIN ELÄMÄ OLISI UNTA -romaanin kirjoittaja Ritva Heikkinen on syntynyt Kainuussa ja ansainnut elantonsa mm. television kulttuuritoimittajana. Etsinyt parikymmentä vuotta elämäntarkoitusta Etelä-Ranskassa, ja jatkaa etsimistä Helsingissä kynä ja paperia taskussa ja kirjoituskone repussa. Tutkii näkyvää ja näkymätöntä maailmanmenoa elämällä, kokemalla, lukemalla, ajattelemalla, keskustelemalla, kirjoittamalla.