Monet progressiivisen rockin aikaa kestävät merkkiteokset ajoittuvat 1970-luvulle, jolloin esimerkiksi King Crimson, Yes, Genesis ja Pink Floyd elivät kukoistuskauttaan. Mikä teki näistä aiempia rajoja rikkoneista yhtyeistä ja heidän keskeisistä, usein myös klassisen taidemusiikin elementtejä sähköiseen ympäristöön yhdistäneistä teoksistaan aikaa kestäviä? Ja mikä yhdistää progressiivisen rockin klassikot uusiin tulokkaisiin ja nuoremman polven progeen? Myös progressiivisen rockin sanoitukset poikkesivat selvästi aiemmasta, enimmäkseen kepeän harmittomasta laulutekstilinjasta. Toisinaan tekstien takana olivat samat luovat persoonat, jotka vastasivat myös musiikista, toisinaan asialla oli runouden saralla kunnostautuneita, bändien tekstittäjikseen värväämiä taiteilijoita. Tuukka Hämäläinen (s. 1987) sukeltaa teoksessaan Progressiivisen rockin sydän tutkimaan progen keskeisiä teoksia 1960-luvun lopulta aina nykypäivään. Teos ruotii progressiivisen rockin suuria teemoja kansitaiteesta klassisen musiikin vaikutteisiin ja sanoituksista kappaleiden sanomaan. Se asettaa rinnakkain progen klassikot ja nykypäivän huiput Marillionista Steven Wilsoniin sekä kotimaiset suuruudet Wigwamista CMX:ään. Hämäläinen tunnetaan kirjailijana ja toimittajana. Häneltä on aiemmin julkaistu kaksi runokirjaa sekä esimerkiksi teokset Kirosäkeet _ 20 uuden suomirockin sanoittajaa (2010) sekä Aleksandr Manzosin kanssa kirjoitettu Pellen äärettömät maailmat (2020). Hän on toiminut muun muassa Rytmin, Rumban ja Muropaketin avustajana.