Pakkanen, Olla, hengittää

Valokuvaaja Mikael makaa sairaalassa ja on väliin hereillä, väliin valveilla. Helsingin laitakadut ja lähestyvä raitiovaunu ovat yhtä aikaa uni ja muisto. Millainen mies on jäljellä kaiken tapahtuneen elämän jälkeen? Jukka Pakkasen uusi pienoisromaani Olla, hengittää sivuaa muistojen ohella ajankohtaisia teemoja, kuten tartuntatauteja ja sotaa. Kaiken taustalla häämöttää elokuinen alppimaisema ja taustalla soivat vanhat klassikot. Teos kuljettaa mukanaan italialaiseen vuoristokylään, jonne salaisuutta kantava kirjailija on jättänyt jälkensä. Keskeisenä teemana on kuvittelu. Millaista on tulevaisuudessa, millaista menneisyydessä? Mitä olisi voinut olla? Millaista on tehdä fiktiota vasta tapahtuneesta, ja kenet laitetaan kertojaksi? Miten ikuistaa? "Mereltä nousee tuuli pyyhkii yli torien ja katujen, tavoittaa talon imeytyy porraskäytävään. Talo liikahtaa kohoaa musteensiniselle taivaalle ilmaantuu liskolintuja kymmeniä vuosia sitten ei ollut ihmisen ajatuksia tunteita unia, oli eläinten hengitys tähtien valo. Kun minua ei ole ei ole mitään.