Anttila, Suursaaren suojeluskunta - Suursaaren merisuojeluskunta 1918-1939

Suursaaren suojeluskunta - Suursaaren merisuojeluskunta 1918-1939 on historiikki syrjäisellä Suomenlahden saarella ankarissa oloissa eläneen määrältään vähäisen miesjoukon osuudesta itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön. Kirja on pelkistetty tarina piskuisesta, vuonna 1918 perustetusta Suursaaren suojeluskunnasta, josta sittemmin, vuonna 1926 tuli Suursaaren merisuojeluskunta ja jonka toiminta olosuhteiden pakosta päättyi syksyllä 1939. Suursaaren suojeluskunnan vahvuus oli muutama kymmenen miestä, noin 8 prosenttia saaren miespuolisesta väestöstä kuului suojeluskuntaan. Luku oli hieman koko maan keskiarvoa suurempi. Jos mukaan lasketaan myös kannatusjäsenet ja poikaosastoon kuuluneet, päädytään 20 prosentin tietämiin. Vapaaehtoista maanpuolustustyötä arvostettiin Suursaaressa. Talvisota syttyi marraskuun 30. päivänä 1939 ja joulukuun 1. päivänä venäläiset aloittivat hyökkäyksen Suursaareen. Saaren puolustamiseksi kootun suomalaisyksikön, Suursaaren Vartioston, kokonaisvahvuus oli 52 miestä, pääosa heistä oli Suursaaren omia poikia - suojeluskuntalaisia. Aseina suomalaisilla oli kiväärit ja yksi konekivääri. Hyökkääviä venäläisiä oli toistakymmentä raskaalla tykistöllä varustettua sotalaivaa, kymmeniä lentokoneita ja 1500 erikoiskoulutettua merijalkaväen miestä. Tehokas vastarinta oli mahdotonta, kiväärituli ei tehonnut enempää pommittaviin lentokoneisiin kuin laivojen teräskylkiinkään. Koko päivän kestäneen tulimyrskyn jälkeen puolustajat jättivät tyhjän saaren palavine kylineen. Yön pimeydessä he siirtyivät kolmella soutuveneellä ja yhdellä moottorilla rannikolle, jossa jatkoivat sotaa linnakesaarilla. Tappioitta tapahtunut vetäytyminen onnistui paikallistuntemuksen, perittyjen merenkulkutaitojen ja rauhanaikana suojeluskunnassa ylläpidetyn sotilaskoulutuksen ansiosta.