Horto, Väistäjä

Å nosti seikkailijanviittansa harteilleen, heilutti käsiä vähäeleisesti hyvästiksi heille, joita ei ollut oppinut tuntemaan, myöntäen kuitenkin aistineensa roikkuvien pilvien läheisyyden, kunnes taas oli tullut aika hieraista silmiään jotta pystyisi näkemään kaukaisuudesta jotakin tärkeämpää, kuten aaltojen värivaihtelut aina sinivihreistä teräksenharmaiksi ja lopulta valkojuovaisiksi tuulen rikkoessa aaltojen kärjet. Å:n hengitys saariston läheisyydessä ei kulje meren hengityksen tavoin; kiintopiste pysyy hädin tuskin reimareissa, linjamerkkien jo tuottaessa vaikeuksia. Kuinka mukava olisikaan raapustaa lyijykynänjälkiä suunnan tulkkina kartalle. Mieleen juolahtaa Suomi-kansan pinnallistuminen, koneellistuminen... Muupe Horton proosarunollisen kertomuksen Å purjehtii harharetkillään Suomen saaristossa ja pohtii toiseutta, vieraantumista, ihmisen kodittomuutta vieraassa ympäristössä, kielessä, kansassa, maassa ja merellä. Kuka määritteli sydämen ja rakkauden värin punaiseksi?