Spiik, Isän suru

Oman lapsen menettäminen on raskain asia, jonka ihminen voi joutua kokemaan. Kirjoittajan ja hänen perheensä taakkaa lisäsi se, että nuori Camilla kuoli oman käden kautta. Kertomus isän surutyöstä auttaa samanlaisen kokemuksen läpikäynyttä lukijaa käsittelemään menetystään. Samalla se antaa ajattelemisen aihetta jokaiselle vanhemmalle. Tiedänkö oikeasti, mitä lapseni mielessä liikkuu, millaisia murheita ja vastoinkäymisiä seesteisen kulissin takaa voi löytyä? Olenko aidosti läsnä hänen elämässään? Camilla pääsee vahvasti ääneen päiväkirjakatkelmien ja runojen kautta. Yhtä suuressa määrin teos on rehellinen dokumentti siitä kasvuprosessista, jonka Camillan kuolema hänen isässään käynnistää. Kirjoittaja analysoi omia tunteitaan ja reflektoi kokemaansa. Hän osoittaa hyvin suurta rohkeutta päästäessään lukijan näin lähelle itseään. Kertomuksen lopputunnelma on valoisa. Kirjoittaja on kohdannut tyttärensä kuoleman avoimesti ja kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Kaipuusta huolimatta elämä menee eteenpäin, eikä läheisten ihmisten suhde pääty kuolemaan.