Vuosikymmeniä sitten istuin kipakkana pakkasaamuna potkukelkassa niityn reunassa viljelystien varrella. Mietiskelin, että huvia se on tämä lintumiehen elo. Näkyi toinenkin mies mietteissään olevan. Ladonkatolla istui, päätään käänteli, sitä kallisteli, nappisilmillään killisteli ja tupsukorvillaan kuunteli. Kun kuului rapinaa hangen alta, niin pöllö lehahti lentoon, kauhoi ilmaa, hankeen sukelsi ja tyhjin kourin aitiopaikalleen lentää lekutteli. Kova oli pojalla elo, kun hangen alta piti murkina pyydystää. Totesin, että lienee kuitenkin pöllön silmillä helppo nähdä nälkää, kun ne kiiluivat keltaisina kiikarinlinssin läpi. Viimein lapinpöllö kyllästyi tiirailuun ja kohosi lentoon. Totesin, että kun kaamos kevääksi vaalenee, niin mikä on lintumiehen olla ja elellä. - Räkä käkä käkä kää, nauroi harakka. Mielessäni vastasin, että aura mitä naurat, et ole ainoa, joka minulle nauraa. Ja hyvä niin, sillä on sanottu, että nauru pidentää ikää. Sitä en tosin tiedä herra harakka, sinunko vai minun, mutta välikö sillä. Kunhan vaan yhdessä ihmetellään ja naurellaan maailman menoa. Toivon mukavia kuunteluhetkiä äänikirjan parissa! Valde Aho