Karjalainen, Kaikki nämä päivät

Vanha nainen pohtii elämäänsä, menneitä päiviä, tulevia päiviä, elämän tarkoitusta ja oman olemisen mielekkyyttä. Yksinäisissä illoissa hänellä on seuranaan pieni vaitelias ystävä. Tämä on niin hyvä kuuntelija, että väsynyt kulkija saa sittenkin pidetyksi elämän reunasta kiinni, joka aamu ja ilta uudelleen. Ja kuin huomaamatta päivien harmauteen alkaa kutoutua ilon ja luovuuden säikeitä kaikissa sateenkaaren väreissä. Samat tunteet minussa vellovat kuin teissä muissakin. Miten eivät velloisi? Sama ihminen minä olen kaikkine tunteineni kuin aina olen ollut. Mihin ihmeeseen minä olisin kadonnut vuosien myötä? Minähän tässä elän vieläkin! Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää. Sanotaan, että olen vanha. Olen, olen. Mutta ei se minusta toista ihmistä tee kuin minä olen. Missä on vuosiluku - onko se viisikymmentä vai kuusikymmentä vai mikä se on - missä minun on määrä lakata olemasta minä ja muuttua joksikin sujuvasti vanhuuden määritelmään sopivaksi mitättömyydeksi. Minä en suostu.