Rautajoki, Vaiettu sotapakolaisuus - Inkeriläiset kansakoulunopettajat jatkosodan aikana

Tutkimuksen tehtävänä on arvioida inkeriläiseen siirtoväkeen kohdistunutta koulutuspolitiikkaa, jolla pyrittiin kotouttamaan inkeriläisiä opettajia suomalaiseen koulujärjestelmään jatkosodan aikana. Hankkeen toteutti pääosin väestönsiirtohallinto, mutta myös kouluhallinnolla oli oma roolinsa. Lähtökohta oli, että koulutuspolitiikka, samoin kuin sisäpolitiikka yleisestikin, palveli ensisijaisesti maan ulkopolitiikan tavoitteita. Kansakoululaitos valjastettiin sodan päämäärien mukaisesti lujittamaan kansakunnan puolustustahtoa. Tässä opettajakoulutuksella oli olennainen rooli. Suomalaiskansallinen heimoaate oli yhteiskunnan läpitunkeva eetos, jolla oli vahva vaikutus koulutuspolitiikkaan Suomessa, mutta se heijastui myös saksalaisten miehittämän Inkerin koulusuunnitelmiin. Aate hiipui vuoden 1943 aikana, mikä johtui Saksan heikentyneestä sotamenestyksestä ja Suomen rauhantunnusteluista Moskovan kanssa. Tutkimusstrategialtaan työ on inkeriläisen siirtoväen historiaan kuuluva empiirinen, laadullisia menetelmiä hyödyntävä tutkimus. Tutkimuksen temaattis-teoreettinen viitekehys asemoituu laajassa kontekstissa toisen maailmansodan aikaiseen pakolaisia ja väestönsiirtoja koskevaan tutkimukseen. Tutkimuksen runko muodostuu merkittäviltä osiltaan kotimaisista arkistolähteistä. Tutkimuksen keskiössä ovat ne inkeriläiset kansakoulunopettajat, jotka tulivat Suomeen saksalaisten miehittämältä Inkerinmaalta. Toteutettu opettajavalmennus oli eurooppalaisessa mittakaavassa pienimuotoinen, mutta sodan oloissa tärkeä yritys integroida merkittävä määrä neuvosto-opettajia suomalaiseen yhteiskuntaan. Tutkimusaiheeseen liittyy oleellisesti Suomen ulkopolitiikan täyskäännös syksyllä 1944. Sen seurauksena inkeriläisten opettajien asema Suomen koulujärjestelmässä hukkui laajempaan siirtoväkikysymykseen. Inkeriläisten palautus Suomesta takaisin kotimaahansa talvella 1944-1945 oli jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota neuvostohallinto harjoitti neljännesvuosisadan ajan Stalinin valtakauden aikana. Koko inkeriläisepisodista ei Suomessa puhuttu julkisesti. Vaikenemisen kulttuuri muodostui maan tavaksi vuosikymmenten ajaksi. Vasta 1990-luvulla tuli mahdolliseksi käynnistää asiaa koskeva akateeminen tutkimus. Inkeriläisten hajaantuminen ympäri Venäjänmaata haurastutti heidän identiteettiään tehokkaasti. Heidän jälkeläisensä ovat enimmäkseen sulautuneet valtaväestöön.