Tervonen, Hukkuneet

Huhtikuussa 2015 lähes 800 henkilöä kuljettanut kalastaja-alus haaksirikkoutui Libyan rannikolla, matkalla kohti Italiaa. Vain 28 jäi henkiin. Kyse oli Italian historian pahimmasta haaksirikosta, keskellä Eurooppaa ravisuttavaa pakolaiskriisiä. Vuotta myöhemmin Italian viranomaiset nostivat hylyn merenpohjasta ja aloittivat valtavan työn uhrien tunnistamiseksi. Yksikään Euroopan valtio ei ollut aikaisemmin rahoittanut tällaista operaatiota. Useimmat uhrit jäävät nimettömiksi vainajiksi, joista kukaan ei tunnu kantavan huolta. Kirjassa liikutaan Välimeren rannoilla, Italiassa, Kreikassa ja Espanjassa. Äänessä ovat henkilöt, jotka työnsä puolesta joutuvat tekemisiin haaksirikkojen uhrien kanssa: oikeuslääkärit, pelastusoperaatioihin joutuneet merimiehet ja palomiehet, syyttäjät, satamatyöntekijät, hautausurakoitsijat, kunnanjohtajat, jotka joutuvat etsimään tilaa hautausmailta nimettömille vainajille. Jokainen heistä joutuu tavalla tai toisella kohtaamaan kuolleet. Millaisia jälkiä tästä kohtaamisesta jää? Välimerestä on tullut Euroopan suurin joukkohauta. Noin 30 000 ihmistä on menettänyt henkensä sitä ylittäessä. Monille meistä hukkuneet ovat vain lukuja lehtiartikkeleissa. Jokainen numero on kuitenkin jonkun isä tai äiti, lapsi, veli tai sisko. Hukkuneet koostuu valokuvista ja haastatteluihin perustuvista teksteistä, jotka kertovat Välimeren ylityksen aikana kadonneista ja heidän jättämistään jäljistä. Se kertoo pakolaiskriisistä niiden kautta, jotka eivät koskaan päässeet perille. Vuodet 2015 ja 2016 olivat minulle vaikeita, todella vaikeita. Ei pelkästään työn takia vaan myös kansalaisena. En tiedä, miten osaisin kuvailla niitä kuukausia. Ihmisiä saapui saarelle kaiken aikaa, ihan kaiken aikaa, joka puolelle saarta. Täältä satamasta saattoi nähdä kymmenen tai kahdenkymmenen veneen saapuvan yhtä aikaa. Niitä vain tuli ja tuli. Meidän piti siirtää ihmisiä pois rannoilta, hoitaa busseja kuljettamaan heitä kauemmas. Kenelläkään meistä ei enää ollut työaikoja, paperityöt oli hoidettava illalla kotona, koska päivällä ei ehtinyt. Yritimme antaa kaikkemme, mutta mikään ei riittänyt. Elämä oli pelkkää työtä, työtä, työtä. Kotona odotti kolmevuotias poikani, joka ei ymmärtänyt, miksi äiti oli niin väsynyt. Nyt ihmisiä tulee vähemmän, ehkä satakunta päivässä. Eilen saarelle rantautui kumivene, jossa oli 78 ihmistä. Neljäkymmentäviisi heistä oli lapsia. Aggeliki Vrioni, rannikkovartija, Mytilini, Lesbos, Kreikka