Taidekirjasarjansa viimeisessä teoksessa Jari Jansson tulee esiin optimistisena, uuden sivun kääntäjänä. Hän näkee - niin kuin on aina nähnyt - etäällä pilkottavan valon, kirkkaan kaivon. Janssonin maalauksia ja runoja voi luonnehtia monella tavalla, mutta ehdottomuus on adjektiiveista kuvaavimpia. Runot, maalausten tavoin, sanovat vähällä paljon. Turhia koristeluja ei tarvita. Oleellinen riittää, se tärkein. Tiivistetty, lähes meditatiivinen ilmaisu kantaa suoraviivaisessa poljennossaan myös muinaista, kalevalaista perintöä. Tekstien ja kuvien äärellä lukijalle tarjotaan mahdollisuus päästä keskustelemaan itsensä kanssa. Kirjan kuvasato vertikaalilävistää Janssonin koko elämän, kaikki sen taiteen täyttämät vuosikymmenet, jyrkästä veistosmaisuudesta usvaiseen pehmeyteen. Nämä ovat tosia kuvia myös Pohjanmaasta, lakeudesta. Maasta, jossa sarat, körttihuivi ja räsymatot ovat suorassa, ja sato korjataan vaikertamatta. Janssonin taiteellinen sato, siveltimellään ja kynällään kulkemansa sarat, ovat tervetullut peili pohjalaisten lisäksi kaikille Suomemme heimoille. Ne vaativat hiljaa ja kauniisti tunnustamaan jotakin perinpohjaista meistä itsestämme.