Järvinen, Soidinyöt

”Silloin löydän kadonneen kumpareen, sen missä olin törmännyt metson tela- ketjujälkiin aiemmin talvella! Ja millainen paikka on nyt: täynnään linnunjälkiä, pitkin, poikin ja päällekkäin! Kuin porotokka olisi vyörynyt yli. Tässä on metson soidinpaikka, kiimakenttä.” Esikoisteoksensa kirjoittaneelle Raija Järviselle metsä on aina ollut koti, syli ja sydämen asia. Ensin lapsuuden kotimetsä, sitten retkimetsät, marjametsät, lenkkipolut, vaellusreitit ja umpiset. Vasta Pyhällä oli malttia pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan. Ja sitten alkoikin tapahtua. Luonnossa niin monet eri asiat vaikuttavat tapahtumien kulkuun. Ihmisen on vaikea ymmärtää, että tapahtumat eivät valmistu tai kehity, niitä ei voi varmuudella ennustaa eikä johdatella. Ihminen voi vain tarkkailla - ja ihmetellä. Soidinöiden sivuilla sukelletaan uppuraiseen talvimetsään, kitisevän pakkaslumen pastelliin, helisevään kevätyöhön. Ahtaassa piilokojussa muu maailma unohtuu ja soidinlaulu soi. Onni istahtaa olkapäälle. Eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehtii Raija Järvisen kirjaa: ”Soidinyöiden” ehdoton vahvuus on onnistunut ja tarkka luontokuvaus. Kevätyöt piirtyvät selkeinä lukijan silmiin. Voi melkein kuulla metsäsuksien rapinan yökylmän puraisemalla soselumella. Tapahtumat on kuvattu sellaisella varmuudella, jonka vain omakohtaiset kokemukset voivat antaa. Kirjoittaja kykenee ja uskaltaa kuvata rehellisesti omia sisimpiä tuntojaan. Hän avaa lukijalle oven, jolle pysähtyy, sulkee silmänsä ja tuntee tekstin koskettavan omia syvimpiä tuntojaan.