Teos on puheenvuoro Suomen poliittista järjestelmää ja valtasuhteita koskevaan keskusteluun. Siinä jäljitetään Suomen julkiseen elämään liittyviä autoritaarisia piirteitä. Oletuksena on, että niille voidaan etsiä selitystä Suomen kansallisen julkisuuden syntyhistoriasta. Tarkastelun aikavälinä on Suomen autonomian aika (1809-1917), jolloin Suomen kansalliset instituutiot suurimmaksi osaksi perustettiin ja ne alkoivat vakiintua. Kirjassa tarkastellaan muun muassa kirkon ja uskonnon vaikutusta, koululaitoksen syntyä sekä suomenkielisen sanomalehdistön ja järjestöelämän kehitystä. Johtopäätös on, että julkista elämää ja sen instituutioita hallitsi niiden syntyvaiheessa ruotsinkielinen säätyläistö, joka antoi perusmuodon ja määrittelyn kansallisen julkisuuden keskeisille areenoille. Kun suomenkielinen oppisäätyläistö astui 1850-luvulta alkaen julkiseen elämään, se omaksui nämä jo valmiiksi määritellyt areenat ja pyrki miehittämään ne oman fennomaanisen ohjelmansa ajamiseksi. Kun kansallinen julkisuus laajeni 1900-luvun alkuun mennessä käsittämään myös enemmistön suomenkielisestä rahvaasta, eliittiryhmät olivat jo pitkälle määritelleet julkisen elämän areenat. Tähän tilanteeseen työväenliike ja maalaisliitto syntyivät 1900-luvun alussa perustaltaan spontaania vastajulkisuutta edustavina ja kansallista eliittien konsensusta uhmaten. Teos on tarkoitettu yliopistolliseksi oppikirjaksi, mutta se soveltuu kaikille Suomen historiasta ja julkisuuden kehityksestä kiinnostuneille lukijoille.