Normandian uloin niemenkärki, La Hague, on yksinäinen paikka kaukana kaikesta, meren ja tuulten sylissä. Yhtä yksinäinen on myös kirjan minäkertoja, nainen, joka on tullut Etelä-Ranskasta tänne laskemaan ja tarkkailemaan lintuja. Väläyksittäin aukeaa näkymiä naisen menneisyyteen, tuskalliseen menetykseen, joka on ajanut hänet tänne Ranskan toiselle äärilaidalle. Kevätmyrskyn noustessa nainen kohtaa satamaravintolan terassilla miehen, joka on tullut La Hagueen etsimään omaa menneisyyttään. Selitystä neljänkymmenen vuoden takaiseen onnettomuuteen, vanhempien ja pikkuveljen hukkumiseen näillä vesillä. Oliko majakka sammuksissa haaksirikkoyönä? La Haguen asukkaat ovat vaiteliasta väkeä. He hautovat hiljaisuudessa vanhoja kaunojaan, kipeitä muistojaan ja kaipuutaan. Mutta tyrskyjen iskiessä rantapatoa vasten hiljaisuuden muuriin avautuu vähitellen halkeamia. Luovuttaako menneisyys lopulta salaisuutensa? Ja voiko kaksi elämän kolhimaa ihmistä löytää luottamuksen ja lohdun? Claudie Gallay kuvaa tarinansa ihmisiä ja miljöötä pelkistetysti, maanläheisesti ja runollisesti. Kerronnan lakonisuus on kuin luontainen osa vähäpuheisia henkilöitä ja karua, rosoista rannikkoa.