Kalevalan ilmestyttyä 1835 kansanrunouden kerääjien huomio suuntautui Vienaan, Karjalaan ja Inkeriin eikä Länsi-Suomesta katsottu enää löytyvän riittävän arvokasta kerättävää. Vasta 1850-luvulla ensimmäiset runonkerääjät suuntasivat matkansa Satakuntaan ja Pohjois-Hämeeseen. Näistä matkoista muodostui käännekohta ja sysäys länsisuomalaisen kansanrunouden keräämiselle ja tunnettuudelle. Teoksessa selvitetään tätä keruutyötä sekä merkittävimpiä runonkerääjiä, heidän matkakertomuksiaan ja kokoelmiaan, joiden avulla muodostuu kuva länsisuomalaisesta kansanperinteestä 1800-luvulla. Samalla selviää, oliko Länsi-Suomi kansanrunouden näkökulmasta niin köyhää kuin väitettiin ja miksi kyseinen osa maata unohdettiin.