Dokumentin utopiat on läpileikkaus elokuvallisen dokumenttikulttuurin viidestä vuosikymmenestä. Sodan jälkeen propagandasta vapautuneet kamerat loivat kuviksi ulkopoliittisen rinnakkaiselon ja sisäpolitiikan kuohut, jälleenrakennuksen ponnistukset ja sotakorvaukset. 1950-luvulla filmille kiinnittyivät kasvun ja hyvinvoinnin modernit utopiat. Perinteinen lyhytelokuva kuoli 1960-luvulla, ja tyhjiön täyttivät mm. television radikalisoituva ruutu ja kansainvälistyvä 1970-luvulla ammattimaisen dokumenttielokuvauksen käyttövoimaksi valjastettiin elokuvatuki, valtionpalkinnot ja festivaalijulkisuus. 1980-luvun dokumenttielokuvan ohjelmiin kuuluivat kokemuksen, muistin ja historiallisen ajan elementit. Dokumentin utopiat on suomalaisen dokumenttielokuvan perushistoria, joka sopii myös oppikirjaksi.