Uudessa suomalaisessa taidemusiikissa 1970-luvun kuuluisimmat oopperat - Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset sekä Aulis Sallisen Ratsumies ja Punainen viiva - avasivat todellisen oopperaboomin, jonka seurauksena oli mm. se, että kauan odotettu uusi oopperatalo rakennettiin. Mitkään muut sävellykset sitten Sibeliuksen eivät ole saaneet osakseen yhtä mittavaa koti- ja ulkomaista huomiota eivätkä tuntuneet yhtä kansallisilta. Suomen Kansallisooppera kiersi niiden kanssa ympäri maailmaa osoittamassa, mitä Suomessa osataan, ja yhä uudet produktiot ovat osoittaneet niiden jatkuvan kansansuosion. Oopperoita ympäröi ennennäkemättömän laaja lehdistöjulkisuus. Siinä rakennettiin kansallista identiteettiä ja itsetuntoa, osin kierrättämällä aina 1800-luvulta asti periytyviä agraarisia attribuutteja, osin etsiskelemällä ulkomaisista lehdistä kansainvälistä tunnustusta. Suomalaiset halusivat oopperoissaan nähdä jotain omaa, alkuperäistä, aitoa ja turvallista mutta samalla jotain niin modernia, dynaamista ja universaalia että se muillekin kelpaisi. Meidän ja muiden suhde ei suinkaan ollut kivuton - kuten osaltaan osoittaa nuorimman musiikkiväen piirissä syntynyt haukkumasana "karvalakkiooppera". Mikko Heiniö on säveltäjä ja Turun yliopiston musiikkitieteen professori. Tutkielmassaan Karvalakki kansakunnan kaapin päällä hän teemoittelee oopperoita koskevassa kirjoittelussa esiintyneitä suomalaisnäkemyksiä. Samalla hän tuo reseptiohistorialliseen tutkimukseen diskurssianalyyttisen näkökulman, josta käsin tarkasteltuna niin ihmisten kuin musiikinkin suomalaisuus on olemassaolevaa todellisuutta juuri siksi, että siihen uskotaan ja että sitä jatkuvasti uusinnetaan puheessa ja kirjoituksessa.