"Kuollut mies astuu alas mestauslavalta. Hänellä on oma verinen päänsä kainalossa. Omenapuut ovat kukassa. Hän on menossa kylän kapakkaan ja kaikki katsovat. Noin, hän istuu yhteen pöytään ja tilaa kaksi olutta, yhden itselleen ja toisen päälleen. Äitini pyyhkii kätensä esiliinaan ja tarjoilee. Maailmassa on niin hiljaista. Voi kuulla vanhan joen, joka joskus hämmennyksissään käy hajamieliseksi ja alkaa virrata taaksepäin." Yhdysvaltalaisen Charles Simicin (s. 1938 Jugoslaviassa) runojen ilmapiiri ei synny niinkään tummasta sävystä kuin maisemassa välkähtävästä virneentapaisesta. Mielleyhtymät ovat visuaalisia, toisaalta pelottavia, toisaalta hupaisan surrealistisia. Simicin lapsuus oli sodan leimaama, ja hän muutti Yhdysvaltoihin 1950-luvun lopulla. Hänen laaja tuotantonsa on taajaan palkittu; runouden Pulitzer-palkinnon hän sai vuonna 1990. Nuoren Voiman Liiton ja WSOY:n Maailman runo -sarjassa ilmestyvä valikoima sisältää runoja vuosilta 1974-2005.