Kaisa Ijäksen runokokoelma liikkuu kielen ja sen rakentaman maailman, esineiden, ihmisten ja asioiden parissa etsien valoa, syntymää, tietä astua uuteen päivään. Maisemaa, ihmistä ja itseä katsotaan uudesta katsomisen kohdasta, kuin yhtä totuutta etsiessä mieli olisi mennyt ristiin. Ijäs kirjoittaa elämästä ja kuolemasta, mutta ravistaa näyn välillä ylösalaisin niin, että naurullekin löytyy paikkansa. Runoissa otetaan uusi ilme, yritetään mahtua muistojen pieneksi käyneisiin kenkiin ja nostetaan hattua tuonpuoleiseen. Kokoelma on oodi arjen murtumakohdista pilkahteleville jakamisen ja uuden syntymisen mahdollisuuksille. Se on naiseksi kasvamisen resitatiivi, matka eteenpäin, kun koulun ikkunat ovat siruina ja nuoruudesta sokka irti. Siskot, veljet tutkii yksinäisyyden ulottuvuuksia taiten. Se julistaa, että eksymme aina, sillä oikotietä ei ole. Runojen tyyli toimii samaan tapaan: se toteaa ja ehdottaa samanaikaisesti. Eräässä runossa sanotaan: "Ken haluaa voi löytää tästä käytännöllisesti katsoen mitä tahansa." Niin voi käydä näissä hallitun kielen, tiheän runouden valaisemissa maisemissa.