Sinikka Aaltola on lyyrikko, joka on toiminut peruskoulun opettajana ja opiskellut filosofian maisteriksi pääaineinaan antiikin kulttuuri ja latinan kieli. Aaltolan ekspressiiviset runot luotaavat naiseutta, rakastetun kohtaamista ja tiivistä yhteyttä luontoon. Hänen kokoelmissaan on runsaasti kulttuuriviittauksia. Useimmat runot ovat ryöpsähdyksiä, joiden voima tuo mieleen Sapfon, Edith Södergranin ja Sirkka Seljan. Joskus runot ovat hienovireisiä, kuulostelevia: puhuja kertoo pysähtymisestä tähtitaivaan, leskenlehden tai ikonin edessä. Tyypillisenä aiheena on hetki, jona elämä syttyy täyteen loistoonsa. Maailma on Aaltolan runoissa merkkejä, joita ihminen tulkitsee. Kulta ja hopea, valtameri ja tähtitaivas toistuvat kuvastossa. Aaltola yhdistää ja limittää metaforissaan taitavasti ihmisen ja luonnon, ihmisen ja kaikkeuden sekä elollisen ja elottoman. (Dosentti Katriina Kajannes)