Taiteen elämä ja kuolema -teos väittää, että moderni taidekäsitys sisältää jo alun perin sisäisen jännitteen, eli kaksi vastakkaista tulkintaa esteettisen autonomian merkityksestä. Teoksen tarkoituksena on näyttää, mitä moderni taidekäsitys pitää sisällä. Modernista taidekäsityksestä puhutaan usein ikään kuin se olisi itsestään selvästi luonnollinen, yhtenäinen kokonaisuus. Taiteen elämä ja kuolema -teos kuitenkin väittää, että moderni taidekäsitys sisältää jo alun perin sisäisen jännitteen. Toisin sanoen alusta lähtien on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista, toisilleen vastakkaista modernia taidekäsitystä. Modernin taidekäsityksen filosofisena lähtökohtana on Immanuel Kantin kriittisen filosofian mahdollistama ajatus esteettisten ilmiöiden autonomisuudesta. Moderni taidekäsitys kuitenkin jo syntyessään jakaantuu kahteen tulkintaan autonomian merkityksestä. Saksalaisille varhaisromantikoille taide on elävää, jatkuvaa sellaisten uusien esitystapojen synnyttämistä, joiden avulla voidaan tavoittaa muilla keinoin tavoittamattomissa olevia asioita. G.F.W. Hegel sen sijaan väittää, että totuuden esittämisen suhteen taide on - antiikin Kreikan huippuvaiheen jälkeen - kuollut. Taiteen tekemistä voidaan jatkaa, kuitenkin ainoastaan siten alisteisena filosofialle, että totuutta ei enää määritellä taiteessa vaan filosofiassa. Teos näyttää viimeisessä osassaan, miten kaksi erilaista modernia taidekäsitystä - joita kutsutaan tässä taiteen elämäksi ja kuolemaksi - kietoutuvat toisiinsa Walter Benjaminin tuotannossa. Benjaminin yritys hylätä idealistiseen filosofiaan perustuva moderni taidekäsitys osoittautuu kyvyttömäksi tekemään selväksi suhdettaan taiteen autonomisuuden kysymykseen. Teoksen tarkoituksena on näyttää, mitä moderni taidekäsitys pitää sisällään valikoitujen, keskeisten filosofisten tekstien valossa. Toisaalta tarkoituksena on myös näyttää, että pohdittaessa modernista taidekäsityksestä luopumista on tärkeää määritellä, ollaanko luopumassa taiteen elämän vai kuoleman määrittämästä modernista taidekäsityksestä.Saarinen on väitellyt saksalaisesta varhaisromantiikasta Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen laitoksella ja toimii filosofian opettajana Kuvataideakatemiassa.