Kirjoittajan puoliso sairastui kesällä 2009 syöpään. Seurasi parin vuoden vaiheikas vaeltaminen eri hoitopaikkojen välillä. Toivo ja pahimman pelko ottivat mittaa toisistaan, kunnes juuri joulun alla sairaus sai yliotteen. Omaisille se oli tuskien aikaa. Mutta mitä teki hoitohenkilöstö? Olisiko pahimmalta vältytty, jos ei kohtalokkaita unohduksia olisi tapahtunut? Pienessä "Suru"-kirjassaan kirjoittaja kuvaa vavahduttavan konkreettisesti mitä on saattaa taidemaalausta harrastavaa miestä, jonka rinnalla on elänyt puoli vuosisataa. Teksti tulee iholle ja lukija saa kulkea pariskunnan rinnalla pelon ja toivon matkan suruun ja yksinäisyyteen. Suru ja menetys on toisinaan lohdutonta, mutta elämän on jatkuttava kuitenkin.