Riikka Heinosen esikoiskokoelma näyttää luopumisen monet kasvot. Nuoruus väistyy aikuisuuden tieltä, rakkaudet ajavat karille, elämälleen hyvästejä jättävä vanhus vaeltaa Kallion kaduilla ja odotetusta lapsesta jää vain tummanpunainen juova pikkuhousuihin. Jotkut kuitenkin kieltäytyvät luopumasta ja syöttävät pikkulintuja vielä silloinkin, kun lakipiste jo häämöttää. Eletty on runoissa vahvasti läsnä. Isän hattu tippuu mummin avonaiseen hautaan ja ukki huutaa kuulolaitteensa sammuksiin. Äiti kyykkii männyn juurella ja sisko tukkii vessat. Vähitellen lapsuuden pitkät päivät muuttuvat pitkiksi palavereiksi ja elämä jättää 3,47 sentin mittaisen uurteen otsaan. Kadut alkavat täyttyä nuorista haavattomista jaloista ja käsistä. Menneestä on osattava päästää irti, vaikka kaikkia pintoja ei olekaan helppo unohtaa. Henkilökohtaiset tragediat ja ilon hetket ovat lopulta merkityksettömiä avaruuden mittakaavassa. Kaikkein suurimmatkin yksilöt lepäävät pinottuina katakombien loputtomilla käytävillä.