Tutkimuksessa vertaillaan kaupunkisuojelun käytäntöä, toteutumista ja tuloksia kolmessa eurooppalaisessa UNESCOn maailmanperintöluetteloon 1990-luvulla liitetyssä kaupunkikeskustassa, jotka sijaitsevat kolmessa eri maassa. Tutkimuksen kohteita ovat Materan luolakaupunginosa Italiassa, Vanha Rauma Suomessa sekä Visbyn hansakaupunki Ruotsissa. Tutkimuksen ensimmäinen osa käsittelee historialliseksi nimetyn kaupunginosan käsitteen syntymistä, joka on seurausta kasvaneesta historian, ajan ja muutoksen tiedostamisesta. Toisessa osassa käydään lävitse suojelu- ja restaurointikäsityksen aatehistoria sekä suojelun painopisteen siirtyminen monumenteista kulttuurimaisemaan, kansanrakentamiseen ja siitä edelleen immateriaaliperinnön suojeluun. Tutkimuksen kolmas osa pohjautuu asukkaiden ja liikkeenharjoittajien haastatteluihin sekä kaupunkitilan käytön havainnointiin. Neljännessä osassa tarkastellaan kansainvälisten toimijoiden (UNESCO, ICOMOS) historiallisia kaupunkikeskuksia ja kulttuuriperintö-kohteita varten tuottamaa ohjeistusta. Johtopäätöksissä vertaillaan tutkimuskohteissa käytyä diskurssia historiallisesta keskustasta sekä kaupunkisuojelusta, tapaa, jolla kaupungin ideaalisesta ja käyttöarvosta puhutaan. Suojelun onnistumista arvioidaan hallinnon, integraation ja kestävyyden sekä ohjauksen ja osallistumisen osalta. Lopuksi pohditaan historiallisten kaupunkikeskusten mahdollisia tulevaisuudennäkymiä. Johtopäätöksissä nousee selkeämmin esiin integroidun suojelun ja suunnittelun paradigman merkitys ja validius. Valvontaa kestävämmäksi ratkaisuksi on osoittanut suojelun kansantajuistaminen ja itseohjautuvuus, kun yhteisö jakaa suojelun tavoitteet.