Mitä, Suomessako muka ei ole vampyyreja? Niitähän on tunnetusti vain Transylvanian vuoristossa ja Yhdysvaltain eteläosissa, mutta hyvin niitä mahtuisi piileksimään myös Suomen pimeisiin kuusimetsiin. Vampyyri on myös surullinen, yksinäinen hahmo - mikä vetoaisi suomalaisiin paremmin kuin pimeässä viihtyvä, päivät nukkuva tyyppi, jolla on ongelmia hampaistonsa kanssa? Ainakin vampyyritarinoita täällä osataan kirjoittaa. Sen todistavat Verenhimo-kirjan novellistit, jotka ottavat perinteisen hahmon ja istuttavat sen suomalaiseen maaperään tyylikkäästi ja pelottavasti. Verenhimo päivittää vampyyrimyytin monella eri tavalla: vampyyrit hallitsevat ihmisiä iilimatojen avulla, ottavat osaa seuroihin, ovat kansainvälisten lääketehtaiden koekaniineja, vaanivat ihmisiä sairaalan käytävillä. Mutta lopulta vampyyrikin ottaa ilon irti perinteisestä perjantaipullosta. Monet tarinat ottavat vauhtia myös historiasta - kuka tiesi, millaisia salaisuuksia piilee esimerkiksi Ulrika Eleonoran kirkon rakentamisessa... Verenhimo-teoksen kirjoittajat ovat uuden polven science fiction-, fantasia- ja jännärikirjoittajia, joilla on veri hallussaan. Mukana on myös arkistojen aarteita: Harry Etelän "Vampyyrin orja", joka todistaa, että Suomessa osattiin vampyyrierotiikka jo 1930-luvulla, sekä Leo Anttilan "Kohtalo", joka ilmestyi alun perin Tulenkantajien albumissa vuonna 1925 ja on täynnä mondeenia dekadenssia.